Heli Suutari: Vastausta odotellessa

”Kiitos vastauksesta jo etukäteen” on fraasi, jonka liitetään monen viestin loppuun. Näin vihjataan kohteliaasti, että olisi mukavaa saada vastaus yhteydenottoon. Olipa kyseessä virallinen tai henkilökohtainen tiedustelu, vastaus olisi hyvä saada − vaikka sitten kielteinenkin.

Mitä isommat panokset asiat suhteen ovat, sitä suurempi tarve on saada lähestymisyritykselle jonkinlainen kuittaus.

Pahinta on hiljaisuus, kun viesti vain katoaa eetteriin ja kysyvä jää ilman vastausta.

Olen ollut työelämässä reilut kolme vuosikymmentä. Ennen ainakin työasioissa oli päivänselvää, että tiedusteluihin reagoitiin. Sähköpostin yleistymisen myötä vastaaminen helpottui, mutta samalla viestittelyn määrä moninkertaistui. On ymmärrettävää, että kaikkiin viesteihin ei ole helppo vastata. Mutta siitä huolimatta väitän, että kaikille tulisi vastata.

Miksi vastaaminen on sitten niin tärkeää?

Kyse on hyvästä käytöksestä ja hyvistä käytännöistä. Useimmat meidät on opetettu vastavuoroisuuteen esimerksi tervehtimisessä tai kiittämisessä. Toki on heitä, joilla ei ilmekään värähdä, kun yrittää luoda kontaktia − silti edes pienikin ynähdys antaa merkin, että sinut on nähty ja kuultu.

Mutta miten käy, kun lähestymme toisiamme kirjoitetun viestin kautta? Siirrymme hieman kasvottomalle alueelle. Kukaan ei odota kuittausta reaaliajassa ja viestiä voi makustella rauhassa. Aikalisän sijaan moni tuntuu kuitenkin valitsevan vaihtoehdon, ettei reagoi laisinkaan.

Sanonta hiljaisuus on myöntymisen merkki kääntyy kieltäytymisen merkiksi.

“Kuinka kestää hiljaista torjuntaa?” voisi olla hyvä oppitunnin nimi, jos pääsisin suunnittelemaan kouluihin uudenlaista opetusohjelmaa. Tällaisesta kurssista voisivat hyötyä myös työelämään siirtyneet aikuiset.

Myönnän auliisti, että minun on ollut ja on edelleen vaikea ymmärtää, miksi johonkin viestiini ei vastata. Joskus vaikeneminen tuntuu henkilökohtaiselta ja mielen valtaa häpeä. Minulla ei ole valtaa pakottaa ketään kommunikoimaan kanssani, mutta tämä tieto ei aina lohduta.

Kommunikoimattomuus onkin nimenomaan vallankäyttöä ihmissuhteissa. Viestittelystä voi tulla pelikenttä: koska sinäkään et vastaan niin en minäkään. Ei ihme jos vaikenemisen äärellä tulee avuton ja turhautunut olo.

Aika usein käy toki niinkin, ettei vastaamattoman viestin äärellä tunnu oikein miltään. Välinpitämättömyys voi olla hyväkin juttu, koska kaikesta mielensä pahoittaminen on raskasta pidemmän päälle.

Mutta siinä piilee myös ongelma. Onko käynyt niin, ettemme oikein jaksa välittää ihan perusasioistakaan? Onko vastaamisesta tullut aikasyöppö turhake, johon ei tarvitse uhrata voimiansa?

Kysyjälle ei aina vastata, ovien kolkuttelijoille ei avata avata ovea, sellaista elämä välillä on. Mutta siitä huolimatta voisimme tehdä ryhtiparannuksen.

Aloitin muutoksen itsestäni, vastasin yhden päivän aikana sähköpostin pohjalle jääneisiin viesteihin, ja ilokseni huomasin, ettei tämä vienytkään niin paljon aikaan kuin pelkäsin. Ja kaupan päälle tuli olo, että olin ottanut vastuun omasta osuudestani, enkä vain jättänyt hiljaisuutta roikkumaan itseni ja muiden välille. Vastaamattomuuden ei tarvitse olla uusi normi.

Heli Suutari

Heli Suutari (s. 1971) on Belgiassa asuva tietokirjailija ja terapeutti. Pohjimmiltaan hän on historiaa opiskellut humanisti. Suutari on kotoisin Kempeleestä, ja lomansa hän viettää Limingassa.

Julkaistut teokset: Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia (Otava 2022) ja Kaikki kääntyy hyväksi -kirjat (Atena 2020 ja 2019).

Julkaistu 18.4.2023