Tuonelan joen vettä

TEKSTI: Jarmo Stoor

Julkaistu 31.1.2024

Enontekiö, Lappi, 1972

Äiti joutuisi hullujenhuoneelle. Talvella piiri oli alkanut taas pienentyä ja äiti pyysi itse päästä hoitoon. Lunta oli maa valkoisenaan. Kinokset nousivat seinää pitkin katolle asti. Hehtaarin tontista oli vain pieni osa näkyvillä. Tie kaivolle kiemurteli kapeana. Pihalla ei voinut liikkua kuin kahlaamalla umpihangessa. Olin jo kuusi ja ymmärsin, mitä äiti tarkoitti. Oli tosi pienet piirit.

Hullujenhuone oli Rovaniemellä. Lähtiessä isän paras kaveri, ruskeakarhun kokoinen Kyösti sanoi äidin joutuvan suljetulle osastolle. Siellä ovet laitettiin lukkoon, eikä äidille saisi edes soittaa.

”Son suljettu osasto sen verran paha paikka että puhelimen pirinä saa pöpit pyörimhän ko puolukka pillussa!” tokaisi Kyösti ja nauroi räkäisesti päälle.

Minusta suljettu osasto ei ollut kovinkaan paha. Äiti piti aina ulko-ovea lukossa ja olohuoneen ovi oli lukossa tuon tuostakin.

”Saattaahan net pikku maahiset juosta avvaimen reiästä äitile kaveriks ja akkunasta näkkee tutut tunturit”, uskaltauduin sanomaan.

”Kolpenhella on kuule luukut akkunoissa ja maahiset lakkaa juoksemasta ko annethan sähkösokkeja”, röhähti Kyösti.

”Ooppa nyt hiljaa siinä!” toppuutteli isä.

”Onpa hyvä että syljit illalla Kyöstin tekohampaisiin kun se nukkui sammuneena keittiön lattialla!” tokaisi näkymätön Kaverini vihaisesti.

Nauratti. Peitin hymyn kädellä.

Pääsin mukaan viemään äitiä. Isosisko Hannele ei voinut katsoa molempien, minun ja pikkusiskon perään.

Äiti pakkasi siniseen käsilaukkuun valkoisia nenäliinoja, tupakkaa ja hopeisen peilin. Vaatteita ei tarvittu. Ne saisi sitten sairaalasta.

Erkin punainen taksi pääsi ajamaan vain kaivolle asti. Tie oli liian kapea. Erkki laittoi äidin laukun peräkonttiin ja avasi auton ovet. Isä istui eteen, minä istuin kuskin takana ja äiti keskellä. Musta nahkapenkki ratisi toppahousujen alla. Hypin peppuhyppyjä. Oli superia päästä matkalle.

Äitiä oltiin vastassa parkkipaikalla. Takaikkunasta näin, kuinka kaksi valkotakkista auttoi äidin sisälle. Pienempi kantoi äidin laukkua. Toinen talutti kainalosta. Äiti kääntyi vilkuttamaan. Vilkutin takaisin ja jatkoin peppuhyppelyä. Isä istui pää painuksissa. Pipo oli valahtanut otsalle. Isä näytti suunnattoman pieneltä.

”No, lähethän että ehithän joskus kotiakki”, sanoi isä korjaten asentoaan.

”Sehän soppii. Ja menhänkö Koskikadun viinakaupan kautta”, Erkki kysyi.

”Menhän tietenki. Tulihan net valtakirjat mukhan?”

Erkki vilkaisi hanskalokeroon.

”Täälähän nämä näkyvät olevan. Kolmehan niitä piti olla?”

”Joo. On net sitte kaikki tallessa. Siinä on valtakirjat Onnilta, Laurilta ja Jaakolta.”

Erkki kurvasi Mersun tielle juuri aura-auton eteen.

”Tuon taakse ei parane jäähä, ohittaminen on hiasta ko sammon taonta”, naurahti Erkki ja iski minulle silmää taustapeilistä.

”Mikä son se sampo?” kysyin.

”Son rahantekokone”, Erkki sanoi.

”Mieki haluan semmosen!” huudahdin.

”Ei sitä ossaa takoa ko seppä Ilmarinen”, Erkki sanoi.

”Lähethän heti sepän luo!” hihkuin. ”Jooko?”

”Käy ensinä muutama vuosi koulua, menhän sitte, jos vielä huvittaa”, Erkki sanoi naurellen. ”Vai mitä Arppa?”

”Sammosta tuliki mielhen, että pittää laskea rahat”, isä sanoi, avasi mustan nahkalaukkunsa ja otti sieltä ruskean kirjekuoren. ”Onnille kaks pulloa Koskenkorvaa, Laurille ja Jaakolle kolme pulloa miehhen.”

Isä läräsi seteleitä moneen kertaan. Kostutti peukaloa suussa ja pinosi rahaa polven päälle. En ollut koskaan nähnyt niin isoa kasaa rahaa.

”Kaikki näyttäs olevan”, isä sanoi ja tunki rahat takaisin kuoreen. ”Ite otan täyen lastin. Siittä riittää sullekki yks pullo. Mitä tuohan?”

”No, kiitos! Ota sammaa ko muillekki.”

Ajettiin viinakauppaan. Odotimme Erkin kanssa autossa. Radiossa soi vauhdikas kappale.

Erkki naputti tahtia rattiin.

Isä korkkasi pullon votkaa heti kun istui autoon. Isän röyhtäisy haisi poronkäristykselle ja viinalle.

Erkki ajoi Esson pihaan, avasi konepellin ja tutki jotain, sillä aikaa kun sisältä rientänyt koppalakkinen mies tankkasi autoa. Kuului loksahtava ääni kun numero vaihtui mittarissa. Tuoksui öljylle, autolle ja mustalle nahkapenkille.

Hypin penkillä polvet koukussa. Oli mahtavaa olla matkalla. Sitten kun minulla on rahantekokone, matkustan aina. Jätän taakse lukitut ovet, tontin, nuuskalta haisevan Kyöstin ja vintin komeron sinisen kiljusaavin. Näkisin meren, Tarzanin viidakon ja villin lännen. Ratsastaisin intiaanivuorelle ja kävelisin saluunaan.

”Tulisitko koskaan takaisin kotiin?” kysyi Kaveri.

”En varmhan. Tietenki jos olis Saku-koira oottamassa, niin sitte.”

”Sakua ei silloin enää varmaan ole. Koirat ei elä niin pitkään kuin ihmiset.”

”Joo tiiän. Vaarin Tessu kuoli vaikka ei ollut ko vähä minua vanhempi.”

”Uskon että tulet takaisin kotiin ilman Sakuakin.”

”Miks tulisin?”

”Huomaat vielä että koti on paikka, josta lähtiessä kysytään: koska palaat?”

”Solis niinko 44 litraa dieseliä. Saisko olla muuta?” sanoi mies pyyhkien käsiään trasselituppoon.

”Ei nyt tällä kertaa. Öljyäki oli tarpheksi.”

”Turvallista matkaa sitten!”

Kotimatkalla pysähdyimme harmaaseen taloon. Eteinen narisi. Haisi kissan kuselle ja märälle puulle.

Säikähdin vanhaa kyrmyselkäistä akkaa, joka pölähti esiin eteisen varjoista. Vaari kertoi kesällä että ilkeät, kyrmyselkäiset harvahampaiset akat syöttivät ruumiinmultaa kulkumiehille.

Ruumiinmultaa sai vain ihan tietystä paikasta. Se oli kaivettava juuri haudatun kuolleen nenästä ja kitalaesta. Mieluiten pienellä hopealusikalla, katajainenkin kävi hätätapauksessa.

Rautalusikat ruostuivat kun koskettivat ruumiinmultaa. Siksi hautuumaalla ei maasta pilkistänyt nauloja, koska ruumiinmulta ruostutti ne olemattomiin.

Vaari tiesi että ruumiinmulta oli ainetta, joka kuljetti ihmisen kuoleman rajan yli.

Se oli Tuonelan joen vettä, mustaa ja tahmeaa elämän ja kuoleman väliainetta. Se ei ollut tästä maailmasta. Elävä ei sitä kestä. Se joka ruumiinmultaa syö menettää järkensä eikä parane koskaan. Ruumis elää, mutta sielu muuttuu osaksi Tuonelan virtaa. Eikä sellainen ihminen ole enää elossa, joka ei ole kokonainen.

”Son myrkkyä tuonpuolheisesta”, sanoi vaari ja irvisti inhosta. Jos ruumiinmultaa onnistui syöttämään jollekin, sai tämän omaisuuden itselleen palkkioksi. Tuonelan lautturi ei rikkauksia tarvinnut eikä hulluksi tullut enää omaisuuttaan kaivannut.

Pelkäsin ruumiinmullan syöttäjiä.

Akka tarjosi punaista limukkaa. En ikinä saanut sitä kotona. Vaikka teki hirveästi mieli ottaa kunnon kulaus, en uskaltanut edes maistaa. Olin varma että muori oli hämmentänyt siihen ruumiinmultaa.

Saatoin nähdä akan vetämässä ruumisarkkua ylös haudasta ja repivän kantta auki terävillä kynsillään. Naulat paukkuivat poikki ja kansi lensi suhahtaen halki ilman akan vahvoista käsistä. Ilkeästi nauraen, akka työnsi pitkän lusikan arkkuun. Puistatti. En uskaltanut katsoa pidempään.

Akka keitti keittiössä kahvia. Istuimme pirtissä. Maha murisi tyhjyyttään ja pöydältä tulvi herkullisia tuoksuja. Tuoreet mettäkakut ja pullasiivut odottivat kahvin valmistumista, joka kesti ja kesti.

Laskin sormet kahteen kertaan ja kerran varpaatkin, eikä kahvia vain kuulunut. Pomppasin tuolilta ilmaan kun miehenkokoinen kello kumautti tasatunnit.

Minusta akka hääräsi keittiössä pitkään. Ihan liian pitkään. Niin kauan ei pelkkään kahvin keittoon voinut kulua. Jos Kaveri ei olisi jäänyt autoon, olisi saanut käydä tarkistamassa. Nyt oli vain koetettava kuunnella tarkasti. Mutta vaikka kuinka yritin, en kuullut mitään. Se vasta oli epäilyttävää. Tein päätöksen.

Kun akka taapersi pirttiin kuparinen kahvipannu vaappuen, odotin oikeaa hetkeä ja ponnahdin pystyyn. Osuin päälaella muorin kyynärpäähän, pannu lensi pyörien ilmassa ja rojahti takkaa vasten. Kahvi kaatui lattialle. Musta kissa säntäsi rääkäisten eteiseen.

Autossa isä ja Erkki valittelivat kahvin kaatumista. Kovasti olisi jo tehnyt mieli kupposta kuumaa. Mutta minkäs mahtoi, vahinkoja sattui.

Istuin takapenkillä tyytyväisyyttä puhkuen. Olin pelastanut isän hulluudelta ja itseni, siskot ja äidin köyhyydeltä.

Tämä Jarmo Stoorin novelli on julkaistu toisenlaisena aikana venäläis-suomalaisessa Mir Kalevaly -antologiassa suomeksi ja venäjäksi.