Sodan ja rauhan rajat

TEKSTI: KARI KOVALAINEN

Julkaistu 9.10.2023

Rajat on asetettava johonkin. Se on selvä, tämä on välttämätöntä. Yhtä välttämätöntä on, että jostakin rajat pitäisi poistaa. Ei epäilystä siitäkään. Mutta millä tavalla tämä rajankäynti tulisi tehdä? Siihen tarvitaan viisautta (jota minulla ei ole, mutta ketäpä se on estänyt viisastelemasta). Joskus se vaatii myös silkkaa rohkeutta.

Aloitetaan Euroopan rajojen takaa, toiselta mantereelta. Sieltä kaikki kuitenkin lopulta alkoi.

Eteläisessä Afrikassa, Kalaharin kuivilla pensassavanneilla kurkotteli ihmisen sukupuun viimeinen arkaainen oksanhaara latvaritvaansa aina meidän päiviimme asti. Kellertävänruskeat lyhytkasvuiset ihmiset elivät keräilemällä satoja kasvilajeja ja metsästämällä keihäin ja myrkkynuolin kymmeniä eläinlajeja.

Nämä sitkeät vaeltajat saattoivat ajaa kuduja ja hirviantilooppeja läkähdyksiin juoksemalle niiden perässä tuntikausia puoliaavikon armottoman kuuman auringon alla. Yönsä he nukkuivat akaasianoksista ja heinistä ladotuissa ampiaispesän puolikkailta näyttävissä majoissa.

Kerran viikossa savannikansa tanssi illasta aamuun nuotiotulen ympärillä, ja muutamat tunsivat, kuinka maailmankaikkeuden n!om-voima ravisutti heidän ruumiistaan ja huuhtoi heidän kesyttömän sielunsa matkalle toiseen todellisuuteen, jossa henget elivät. Heidän maailmansa ei rajoittunut aistein havaittavaan ympäristöön.  

Viimeisten villien sanien eli busmannien keräilevä ja metsästävä kulttuuri lienee varsin lähellä ihmiskunnan tuhansia vuosia kestänyttä kivikautista elämäntapaa, joka kehittyi yli satatuhatta vuotta sitten noissa samoissa maisemissa. Maisemissa, joiden muisto on palanut lähtemättömästi geeneihimme ja jotka tunnemme vaistomaisesti kotoisiksi, vaikka emme olisi yksilöinä siellä koskaan käyneetkään. Afrikan savanneilla.

Alueen, jolta villien sanien ryhmä hankki elantonsa, heidän n!orensa, rajat olivat taipuisat ja häilyvät. Jos toisen ryhmän ihmiset tarvitsivat apua tai ravintoa oman n!oren puolelta, sitä annettiin.

Keräilijöiden ja metsästäjien elämänmuoto saattoi toimia ankarassa elinpiirissään vain vieraanvaraisuuden, jakamisen ja auttamisen kautta.

Kerätyt juuret, mukulat, marjat, pähkinät ja melonit jaettiin tasapuolisesti oman ryhmän jäsenten ja mahdollisten vieraiden kanssa. Samoin metsästäjien leiriin kantamat käärmeet, pahkasiat ja keihäsantiloopit. Kukaan ei ollut toistaan arvokkaampi. Hierarkkisia rajoja ihmisten välillä ei ollut.

Noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaikki muuttui.

Esi-isämme olivat lähteneet Afrikasta useaan otteeseen ihmislajin kehityshistorian aikana, mutta heidän kohtalonaan oli riutua sukupuuttoon ja jättää vain muutama fossiiliksi kivettynyt luunkappale tutkijan kouraan.

Mutta sitten muutto onnistui paremmin. Nykyisten ei-afrikkalaisten esi-isät loiskuttelivat yli 60 000 vuotta sitten Punaisenmeren Kyynelten portin kautta Aasiaan, sitten merenrantoja ja jokivarsia pitkin sekä suuriakin vesialueita ylitellen syvemmälle Aasiaan, Australiaan, Eurooppaan ja Uuteen maailmaan. (Ilman heidän menestystään en tässä kirjoittelisi.)

Nämä vaeltelijat elivät yhä keräilemällä, kalastamalla ja metsästämällä. He kohtasivat mammutteja, mastodontteja, jättiläislaiskiaisia ja muita valtavasti lihaa tarjoavia saaliseläimiä, joille ei ollut kehittynyt keinoja suojautua ihmistä vastaan. Esimerkiksi Australiasta ja Uudesta maailmasta ihminen tappoi nopeasti sukupuuttoon kymmeniä suuria nisäkäslajeja.

Viimeisen jääkauden väistyttyä reilut 11 000 vuotta sitten holoseenin vakaa ilmasto loi edellytykset maanviljelylle, jota alettiin harjoittaa Lähi-idässä ja ainakin kymmenellä muulla sopivalla alueella ympäri planeettaa.

Vaeltelu keräilykasvien ja riistalaumojen perässä loppui, kun asetuttiin hedelmällisiin jokilaaksoihin elämään kesytetyn luonnon antimilla. Kylvettiin ruista, vehnää, maissia, riisiä ja muita lajikkeita. Kitkettiin rikkaruohoja, kaivettiin kastelukanavia, lannoitettiin maata. Paimennettiin lehmiä, vuohia, sikoja ja muuta karjaa. Rajattiin peltoja aidoilla. Rakennettiin pysyviä asumuksia, eläinsuojia ja viljavarastoja.

Sanottiin yhä useammin nuo kohtalokkaat sanat: tämä on minun.

Viljelty maa elätti samoilla paikoilla suuria ihmismääriä, joista osa vapautui perustuotannosta. Kehittyi työnjako ja ammatteja: kauppiaita, käsityöläisiä, sotilaita, virkamiehiä ja pappeja. Rajat alkoivat erottaa ihmisiä toisistaan. Muodostui hallitseva eliitti ja hierarkkinen valtajärjestelmä.

Väestön paisuminen vaati laajentumista, joka aiheutti törmäyskursseja ja kilpailua hedelmällisistä maista ja muista resursseista. Vapaana kuljettavaan maisemaan oli tullut toisten ihmisten ja ryhmien asettamia esteitä. Rauhallinen keräilijä ja metsästäjä oli asettunut alueille, jotka katsoi omistavansa ja alkoi ärhennellä lajitovereilleen.

Vaeltelevat joukkiot ryöstelivät viljavarastoja. Noin viisi tuhatta vuotta sitten rakennettiin jo muureja asutuskeskusten suojaksi.

Euraasiassa hevosillaan karauttavat ja taitavasti jousia käyttävät nomadijoukot olivat ylivoimaisia ja valloittivat kylän ja kaupungin toisensa jälkeen.

Vasta reilut neljäsataa vuotta sitten kaupunkisivilisaatiot onnistuivat kehittämään hyvin järjestäytyneitä ja puolustuskykyisiä asejoukkoja Aasian nomadiarmeijoita vastaan.

Ihminen oli lohkonut rajoilla ennen vapaan maan omistusvaateiden alaisiksi alueiksi ja luonut samalla sodan tuhoa syöksevän hirviön. Ja se hirviö kasvoi ja voimistui koko ajan.

Ensin sotaa käytiin sotilaiden kesken, eikä kenellekään tullut mieleen kohdistaa massiivisia tuhotoimia siviileihin. Siihen oli luontainen sisäinen vastenmielisyys, jota kulttuurien moraaliset käytänteet vahvistivat.

Mutta ajan myötä aseistus kehittyi yhä tuhovoimaisemmaksi ja sota raaistui.

Olennainen raja ylitettiin ensimmäisessä maailmansodassa yhdeksäs tammikuuta 1915, kun saksalaiset pommittivat zeppelin-ilmalaivoistaan Englannin rannikon siviilikohteita. Se oli esimerkki, josta otettiin opiksi. Ja pommit kasvoivat.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltiin jo hirmutekojen mestareita: Hiroshiman sienipilvi tuskin haihtuu kollektiivisesta tajunnastamme, ennen kuin mielemme sammuu ties millaisten viimeisen tuhon pilvien alle.

Toistaiseksi hirvittävin sota oli toinen maailmansota, jonka siemenet kylvettiin ensimmäisen maailmansodan raunioihin. Voittajavaltiot löivät sodan hävinnyttä Saksaa valtavilla taloudellisilla sanktioilla, eivätkä hyperinflaatio, massiivinen työttömyys ja vuoden 1929 pörssiromahduskaan juuri parantaneet tilannetta. Taloustieteilijä John Maynard Keynes varoitti kehityskulusta, jolla Saksa ajettiin kurjuuteen: ”Uskaltaisin ennustaa, ettei kosto kävele ontuen.”

Oikeaan osui. Rivakka oli marssiva askel.

Natsien julmuuksista kauhein oli ”juutalaiskysymyksen loppuratkaisu”, jonka tehtävänä oli murhata joka ainoa juutalainen ihminen Maan pinnalta. Tällä kyynelten ja veren tahrimalla tiellä oli kaadettava raja-aita toisensa jälkeen – ihmismielen sisällä. Hirmutekoihin pystyttiin hävittämällä empatian ja moraalitunteiden esteet mielestä; julmuutta harjoitettiin rääkkäämällä eläimiä, jotta ihmisten tappaminen olisi helpompaa. Lopulta joukkomurhat sujuivat rutiinilla.

Suurin osa saksalaisista sekä sen liittolaisten ja miehitettyjen maiden asukkaista puolestaan kantoi sisällään estettä, joka mahdollisti miljoonien murhaamisen. He näkivät mitä tapahtui, mutta eivät tehneet mitään, sillä he pelkäsivät. He halusivat suojella itseään ja läheisiään. He luulivat olevansa voimattomia. Varmasti moni halusi auttaa vainottuja, mutta jäi sisäisen muurinsa taakse ja vaikeni.

Mutta eivät kaikki.

Bulgariassa ja Italiassa natsijohdon vaatimuksia kerätä juutalaiset ja lastata heidät juniin kohti keskitysleirejä ei noudatettu. Saksan johtajille kyllä nyökyteltiin ja lupailtiin apua, mutta mitään ei tapahtunut. Kun syytä juutalaiskuljetusten viipymiseen tivattiin, Mussolini levitteli käsiään ja syytti Italian aikaansaamattomia kenraaleita. Todellisuudessa Bulgaria ja Italia suojelivat juutalaisia kansalaisiaan vaivihkaa, kaikessa hiljaisuudessa.

Tanskan linja oli toinen. Miehitetyn maan hallinnon edustajat sanoivat saksalaisille suoraan, etteivät he suvaitse minkäänlaista juutalaisten kaltoinkohtelua maassaan; eivät myöskään Saksasta Tanskaan paenneiden juutalaisten, sillä Saksa oli julistanut heidät valtiottomiksi, joten se oli menettänyt oikeutetut vaatimuksensa pakolaisjuutalaisten suhteen.

Politiikan teoreetikko ja totalitarismin tutkija Hannah Arendt kirjoittaa, että Tanskassa majapaikkaansa pitäneet saksalaiset viranomaiset aina kenraali von Hanneckeniä ja SS:n erikoisjoukkoja myöten ”sabotoivat Berliinistä annettuja ohjeita” nähdessään, kuinka tanskalaiset puolustivat juutalaisia.

Toisin sanoen he eivät pyrkineet vangitsemaan ja kuljettamaan Tanskassa olevia juutalaisia Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiriin, sillä tanskalaiset olivat iskeneet heidän eteensä rajan, jolta he eivät aikoneet perääntyä. Se raja oli ihmisyyden ja myötätunnon raja: juutalaiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin, eikä heidän vainoamisensa ja murhaamisensa tule kuuloonkaan.

Oli kuin natsien oma, sotilassaappaisiin poljettu ja hurmeiseen maahan haudattu omatunto olisi herännyt henkiin siinä heidän silmiensä edessä. Heidän mieliinsä alkoi rakentua uudelleen raja, jota ei ollut enää helppo ohittaa: avuttomien ihmisten tappaminen on väärin.

Tanska, Bulgaria, Italia ja muutama muukin maa pelastivat satojatuhansia ihmishenkiä kieltäytymällä yhteistyöstä natsien kanssa, joiden omat resurssit eivät riittäneet toteuttamaan kansanmurhaa.

Nämä tapahtumat vastaavat kysymykseen, voimmeko vastustaa pahaa. Voimmeko asettaa sille rajat? Kyllä voimme, mutta joskus se vaatii rohkeutta ja aina sitä, ettemme luovuta ajatteluamme propagandamestareiden käsiin.

Meidän on myös kuunneltava sydäntämme ja omaa moraalitajuamme – joka hetki.

Sillä kysymys rajoista ei kuulu vain historian verimustille lehdille. Tänä päivänä niiden merkitys on suurempi kuin koskaan.

Kysymys luontosuhteesta on paisunut viime vuosikymmeninä ihmisen suurimmaksi ongelmaksi.

Pahasti häiriintynyt ja täysin väärin tehty rajanveto ihmisen ja luonnon välille on tämän problematiikan ydintä.

Varsinkin länsimaissa ihminen on rajannut itsensä radikaalisti muun luonnon ulkopuolelle. Hän kuvittelee megalomaanisessa yksilöllisyyden korostuksessaan olevansa itseriittoinen atomi.

Tälle superyksilölle luonto on aina jossain tuolla, kauempana, pois hänestä.

Luonto on tausta, rekvisiitta, urheilukenttä, harrastus, jonka voi puuhastelun jälkeen nostaa hyllylle hokkareiden ja tennismailan viereen, loputtomiin hyödynnettävä materian ja tavaran lähde, parhaimmillaankin virkistyspaikka. Tämä on ontologinen harha. Ja sillä on hirvittävät seuraukset.

Kun olemme perusolemukseltamme jotain muuta kuin luonto, joka on tuolla jossain – missä lie eikä kiinnostakaan – olemme myös välinpitämättömiä luonnon hyvinvoinnista. Voimme hyödyntää luonnonvaroja loputtomiin ja tuhota luontoa massiivisesti kuvitellen, ettei siitä ole seurauksia meille itsellemme.

Meidän ja luonnon välillä ei ole raja vaan leveä rajavyöhyke.

Tekniikan kehitys, modernisaatio, kaupungistuminen, informaatioteknologian alkuräjäyttämät bittiuniversumit, rahatalouden paisuminen fundamentaalikapitalismiksi, luonnon objektiksi typistäneen luonnontieteen tunteesta ja moraalista riisuttu tutkijankatse, oikeistopopulismin julistuksellinen luonnontosiasioiden kieltäminen – kaikki tämä on ampunut mielemme ulos tältä siniseltä planeetalta avaruuden hengettömään, hapettomaan tyhjyyteen.

Olemme hukanneet luonnon. Olemme hukanneet juuremme. Olemme hukanneet itsemme.

Sillä todellisuudessa meitä ja luontoa erottaa vain ohut raja, kuin energia- ja ainevirtojen läpäisemä solukalvo. Me olemme soluja Maaäidin ruumiissa. Joka hetki täysin riippuvaisia muusta luonnosta. Kaikki mitä luonnolle teemme, heijastuu takaisin meihin.

Me olemme luonnonolijoita, Maaäidin tuhlaajapoikia ja -tyttöjä, joiden tulisi nöyrästi palata juurilleen ja pyytää päästä takaisin kotiin, joka on tämä jumalaisen kaunis, ainutlaatuinen elonkehä Linnunradan laidalla. Vain siten voimme selviytyä.

Tuhansia vuosia sitten, kun vaelsimme savanneilla, metsissä ja vuorilla, oli päivänselvää, että luonnon ja meidän välillämme ei ole rajaa. Ja että kaiken mitä meillä on, olemme saaneet ja tulemme saamaan luonnosta. Mutta ei ilman ehtoja. Siinä kulki raja! Luonto ruokki, juotti ja vaatetti meidät vain jos kunnioitimme sitä ja toimimme sopusoinnussa, samaan suuntaan tuon meitä suunnattomasti mahtavamman, elämän antajan kanssa. Ja niin me teimme. Tai tarkemmin sanoen: Ne tekivät, jotka säilyivät. Ne, joista me polveudumme.

Syvällä geeneissämme, mielemme pohjalietteessä elää tämä elämänviisaus, joka aikoinaan oli jokaisen, lapsenkin ymmärtämä perustotuus: luonto on kaikki, ja jos se voi hyvin, se pitää huolen meistä. Sieltä sielun juurilta on nyt tämä ymmärrys herätettävä. Vaihtoehtoja ei ole, jos haluamme lastemme vanhenevan terveellä planeetalla.

Sillä tänä päivänä ihminen rajaa muun luonnon elintilan yhä ahtaammalle. Villi luonto kaikessa moninaisuudessaan on kuitenkin vakaiden sääolojen ja ihmisen hengissä selviämisen välttämätön ehto. Elonkehän tuhoamiselle on asetettava rajat – muuten ylitämme toisen rajan, jolta ei ole paluuta. Itseään ruokkivat luonnon romahtavat prosessit ajautuvat hallitsemattomasti kiihtyvään tuhon kierteeseen, jolle emme enää voi mitään.

Voimme välttyä tältä surmansyöksyltä vain jos käymme ihmisen muokkaaman maailman ja luonnon välisen rajankäynnin uudelleen niin, että villi luonto saa sen elintilan, joka riittää vakauttamaan planeetan elinolot sellaisiksi, että nykymuotoinen elämä voi säilyä miljoonia vuosia.

On vain kaksi tekijää, jotka voivat asettaa rajat tekniikan avulla valtansa tuhonjumalan mittoihin paisuttaneelle ihmiselle: Maan kuudes joukkosukupuutto, joka tappaa lähes kaiken elollisen ja siinä sivussa koko ihmislajin. Tai ihminen itse sovittaa elämänsä luonnon kantokyvyn rajoihin.

Olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla.

Teksti: Kari Kovalainen