Saippuakupla kesätaivasta vasten

Kun kirjoittaa oman lapsuutensa miljööstä ja ajasta, muisto- ja muistikuvissa tapahtumat sekoittuvat ja nyt jo edesmenneillä on taas ääni ja ominaistuoksu. Prosessi on täynnä toistensa kanssa kilpailevia aistimuistoja. Tuntuu kuin aiemmalle olisi oudosti totuuden velkaa.

Mutta kuten Maarit Saarelainen-Sahlman tutkielmassaan Henkilökohtaisten muistojen merkitys ja käyttö luovassa kirjoittamisessa (2011)toteaa, aistien avulla herätetty muisto ei enää kirjoittamisen jälkeen ole kiinnostunut siitä, mitä joskus oikeasti tapahtui. Silti aistein herätettyjä, uudelleen muistettuja muistoja tarvitaan tekstissä lukijalle heijastus- ja samastumispinnaksi.

Olen vastikään kirjoittanut kaksi Oulun Raksilan 1970-luvulle sijoittuvaa kirjaa: lasten seikkailusadun Seikkailijat Ruusu ja Säde (2022) ja aikuisten romaanin Onnenpäiviä (2023).

Kirjoittaessani olen päätynyt katsomaan taakse väliin enemmän kuin on ollut tarpeellista. Sieltä ovat tuijottaneet takaisin menneet sukupolvet, jo purettujen talojen rakkaudella verhotut ikkunat, pihojen ruusut ja luokkakuvien vuosi vuodelta vakavammaksi muuttuva tyttö.

Ilman menneisyydestä pintaan kauhottuja muistoja en olisi voinut kirjoittaa kadonneesta ajasta ja paikasta. Olen kirjoittanut tekstiä ainakin kolmen romaanin verran, ja niistä kustannustoimittajani on opastanut poistamaan kaksi.

On nimittäin eri asia kirjoittaa romaania ja käsitellä tai työstää omaa menneisyyttään. Molemmissa kurotetaan taakse päin, mutta toinen tähtää taiteeseen, toinen muistelijan rakentumiseen.

Paavo Rintalan Pojissa (1958) tunnetuksi tekemän raksilalaisen Oulun leipä -leipomon kiiltävien vitriinien luona oli lapsuudessani riski päätyä ätläkän äärelle. Jos söi kaksi herkkumunkkia, alkoi etoa.

Kun pintaan alkavat pyrkiä vuosikymmeniä kypsennetyt mielikuvat itsestä takuulla herttaisempana ja viattomampana kuin muut lapset koskaan, muistokin saattaa lipsahtaa yli-imelletyksi perunalaatikoksi tai kotikaljan äiteläksi mäskiksi.

Jokaisen ihmisen lapsuus on täynnään muistoja väärin ymmärretyksi tulemisesta, sillä aikuisten maailmassa se on lasten osa. Kirjailijaa houkuttaa makea ansa todistella, että ainakaan rakkautta ei yhdenkään lapsen kuuluisi joutua ansaitsemaan vaan itsenään nähdyksi tulemisen armo olisi kuulunut pienelle kirjailijallekin.

Vaikka on kenties tärkeää kohdata lapsi, joka joskus oli, ja todeta, että hänelle olisi kuulunut kaikki maailman rakkaus ja tuki, en ole varma, tihentyykö tapaaminen automaattisesti merkittäväksi kirjallisuudeksi. Kun kirjoittaa menneestä, on useimmiten väistettävä itsensä, sillä pesemättömistä taipeista löyhähtää helposti nostalgisoinnin tunkka.

Lapsen kokemus ohitetuksi tulemisesta on universaali. Kirjallisuuden voima ei kuitenkaan synny universaalin vääntämisestä self help -lauseiksi vaan mahdollisuudesta samastumisen ihmeeseen, jossa yksityinen kohtaa yleisen kohtaa yksityisen – ja lukija ehkä itsensä. Siksi jos mielii tehdä kirjallisuutta, lapsuudesta on pakko löytää enemmän ulottuvuuksia kuin omat traumat.

Kieli on lopulta se, jolla kirjallisuus syntyy. Se tekee sanoista taidetta, ja siihen teos kaatuu tai siitä kapuaa. Kun kirjoittaa lapsuudestaan, kielen päälle asettuvat oma murre ja ensimmäiset kohtaamiset äidinkielessä.

Intohimoisen toisintamisen sijasta minun murteeni kiteytyi sanoihin kuten vinkkeli ja jihänki, pariin paksuun kaksoiskonsonanttiin ja muutamaan huolella valittuun svaahan, joita oulu edelleen viljelee. Kirjoitetuksi tyylitelty murre on sekava laji.

Muistan edelleen sen verbaalisen nyrkkitappelun, johon kaksi kirjoittamisen opiskelijaani päätyi, kun he olivat molemmat asuneet samaan menneeseen aikaan samassa Tampereen Tammelan korttelissa, mutta kokemus tai muisto murteesta erosi.

Jos lapsuutta tahkoava kirjailija kykenee pysyttelemään poissa imelän ääreltä, seuraava vaara on pyöreä. Muistot tiivistyvät pullaksi tai palloksi, äidin lihapullakastikkeeksi, kämmenen alla pyöritetyiksi täydellisiksi muovailuvahapyörylöiksi.

Koettu silottuu helposti saippuakuplaksi ikisinistä kesätaivasta vasten, Rotuaarin kivipallon veden kiillottamaksi pinnaksi, kokemukseksi omasta nyrkistä isän turvallisen nyrkin sisällä.

Pallo on muotona ympyrän kolmiulotteinen yleistys. Lapsuuskin hioutuu palloksi, jos sitä riittävän pitkään pyörittää, mutta ilman murtumia kirjallisuudellisuus nahistuu. Taide ei operoi ylevin yleistyksin, vaikka sanansäätäjää ne houkuttelevat.

70-luku ei ollut vain yhtä eikä Raksila vain se, jota minä tarkkailin Syrjäkadun taivastornista. Yleistykset ovat kyynärsauvoja, kun yritämme ymmärtää jotain suurta kuten mennyttä. Kirjallisuus ei silti mielellään jää ymmärtämiseen vaan puskee pidemmälle.

Lapsuuden kehomuistot elävät viisikymppisessäkin: lemmikin kevyt, kostea hengitys omaa poskea vasten, miten vene keikkasi, kun siihen astui, Puistikkokadulla kohdatun kissan kyljen lämpö, miltä tuntui kurvissa, kun auton takapenkillä ei ollut vielä turvavöitä.

Muistan ystävän ainanihkeän käden omassani. Muistan kaulaa kutittavan poolopaidan kokopäiväisen tuskan. Muistan ikkunalasin otsaa vasten taivastornin keittiössä.

60-luvulla syntynyt ruumis muistaa myös tukistukset ja selkäsaunat. Kehon koskemattomuus tuli rikotuksi hisseissä, puhelinkopeissa, puistoissa, portaissa, pihoilla. Lapsen ruumis altistui monenlaiselle.

Aikakatkeruus on epäreiluuden tunnetta, joka kohdistuu nykyaikaan ja sen ihmisiin siksi, että ennen jotkut asiat olivat yksiselitteisesti nykyistä huonommin. Kirjailijan kannattaa hyväksyä, että sedimenttien läpi kirkkautta kohti siivilöityvä vesi sekoittuu huonosti oman katkeruuden öljyvuotoihin. Ilmiössä on kyse kyvystä vastustaa virtausta, sisäisen kitkan mittayksiköstä, viskositeetista.

On tuhlausta valjastaa kielen kirjallinen notkeus pelkäksi katkeruudeksi. Öljyn voi kuoria veden pinnasta tai ainakin erottaa puomilla. Siihenkin tarvitaan yleensä avuksi kustannustoimittajaa, siunattua sivustakatsojaa, tarkastinäkijää, työssään sitkasta muistojen vastapainoa.

En suosittele kirjoittamaan lapsuudesta. Se ei ole mukavaa, helppoa eikä yksinkertaista. Kun fakta ja fiktio kieputtuvat tiukoiksi leteiksi, päänahassa alkaa kiristää. Mutta jos siihen ryhtyy, saa kohdata monta tosihetkeä, jollaisia elämä ei aikuiselle tarjoile aiemmalla intensiteetillä.

Onnenpäiviä kirjoittaessani sain juosta uudestaan siskon kanssa yökasteista mökkinurmikkoa kaisloittuneen Perämeren rantaan. Taivas meren päällä oli korkealla, ilma notkea ja kesäyö silkkaa valoa ja siskossa turva, jota vuosikymmenetkään eivät kaada.

Sellaisen hetken takia kannattaa karsia ja kirkastaa ja pyyhkiä pois kaikki, mitä kustannustoimittaja ehdottaa. Sellaisen tunteen takia kannattaa kirjoittaa ja lukea. Sellaisen muiston takia kannattaa elää aikuiseksi asti.

TEKSTI: JOHANNA HULKKO

Tekstin ensijulkaisu: Parnasso 4/2023