“Runon tekeminen auttaa meitä keskittymään toisiimme”

TEKSTI: Kerttu Juutilainen

Julkaistu 22.10.2020

On se ihme että minäki vielä täällä oon.

On se vähän liikaa. Muut on menny pois.

Minä mietin aina että mitä minä tänne jäin.

On tämä elämä kuitenkin rakas vissiin.

Sitä vaan haluaa ellää.

Nähä mitä elämää jäläkikasvusta tullee.

Edeltävät säkeet syntyivät Saran Siipi -palvelukodissa, iäkkään asukkaan puhumana ja Timo Harjun puheen pohjalta kirjoittamana keväällä 2016. Runon puhuja menehtyi pian runon kirjoittamishetken jälkeen, mutta tuokiosta syntynyt korvaruno jäi elämään: se on nyt tallessa Ntamon syksyllä 2019 julkaiseman Korvarunoja-teoksen sivuilla.

Kirjailijat, yhteisötaiteilijat ja sanataideohjaajat Timo Harju ja Veera Vähämaa ovat jo vuosien ajan toimineet yhteisötaiteilijoina ikäihmisten parissa eri puolilla Suomea ja Ruotsia. Osana työtään he ovat hyödyntäneet korvarunometodia: sanataiteilija kirjaa yhden hengen tai ryhmän puhetta ja kirjoittaa kuulemastaan runon. Kirjaaja ja keskustelijat voivat päättää aiheen tai keskustella vapaammin ilman tarkempaa päämäärää. Runo kirjoitetaan valmiiksi tuossa hetkessä, puhetta valikoiden ja järjestellen, mutta vain puheessa ilmaantuneita sanoja käyttäen.

– Korvarunossa pyritään nostamaan puhujan tai puhujien omaa puhetta ja sen omaleimaisuutta. Keskeistä on yhteistekijyys. Korvaruno syntyy kahden ihmisen, kirjoittajan ja puhujan, yhdessäolosta, Harju kertoo.

Korvarunoja-teoksen runot ovat syntyneet vuosien 2010–2017 aikana, eri hoivakodeissa pidetyissä “sadoissa ja sadoissa tuokioissa”. Teokseen on valikoitu nelisenkymmentä korvarunoa, minkä lisäksi siinä on Harjun ja Vähämaan tuokioista kirjaamia pieniä muistiinpanoja sekä heidän menetelmää pohtivat esseensä. Kirjontatöihin pohjautuvan kuvituksen kirjaan on toteuttanut Jenni Perttu.

Kirjoittajan hiljaista osaamista

Yhteisötaiteen menetelmänä korvaruno voi olla erityisen antoisa ihmisille, jotka eivät kykene itse kirjoittamaan; suuri osa Korvarunoja-teoksen runojen puhujista on muistisairaita. Turun Sanataideyhdistyksen toiminnassa kehitetty metodi luotiinkin alkujaan ikääntyneiden kanssa tehtävän sanataiteen työkaluksi keväällä 2010. Korvarunossa myös iäkkään tekijyys pääsee esille.

Iäkkäiden rooli taiteentekijöinä ei ole itsestäänselvä. Kuten Vähämaa kirjoittaa kokoelman esseessään: “taideohjelma on liian usein sitä, että vanhukset kärrätään pyörätuoleilla yleisöön katsomaan ja kuuntelemaan esitystä, istumaan hiljaa”. Korvaruno voi olla keino irtautua vanhuutta usein määrittävistä sivullisuuden tunteesta, hoivan kohteena olemisesta.

– Runolla voi myös näyttää, mitä iäkkäillä on annettavaa. Muistisairaallakin voi olla monenlaista tietoa ja korvarunot ovat yksi väylä välittää tätä tietoutta, Harju sanoo.

Harju näkeekin korvarunojen tekemisen myös tärkeänä kansanperinteen tallentamisen keinona. Runoihin tallentuu paljon vanhoja sanontoja, ammatti- ja muuta tietoutta sekä kieltä, jota ei enää näe keskustelupalstoilla.  

Paitsi osallistavana ja hyvinvointia tukevana yhteisötaiteena, Harju näkee korvarunot myös taiteena, jonka luomisessa keskeistä on taiteilijan työpanos.

– Metodin kehittämisessä keskeistä on ollut myös yhteisötaiteilijan vastuun nostaminen. Runon kirjoittaja ei vain luo kehikkoa, vaan tekee valintoja ja nostaa olennaista. Metodissa on paljon hiljaista kirjoittajan osaamista.

Kirjailijan taju auttaa esimerkiksi puheen rytmin kuulemisessa, sanojen pyrähtelyn tai sen vaitonaisten hetkien tallentamisessa. Runoilijan tehtävänä on pyrkiä näyttämään puhujan persoonallisuus.

Toisaalta Harju kannustaa kenen tahansa voivan kirjoittaa korvarunoja. Metodin käyttämisestä kiinnostuneet voivatkin hyödyntää kirjaa myös oppaana: kirjan loppuun on listattu esimerkkejä mahdollisista korvarunojen puheenaiheista sekä menetelmään perehdyttävää kirjallisuutta. Tavallisilla vuorovaikutustaidoilla, keskustelun ja kuuntelemisen kyvyillä, pääsee pitkälle. – Pohjimmiltaan menetelmä on hyvin yksinkertainen. Kuunnella puhetta ja kirjoittaa sitä.

Runoihin taltioituvat monet tunteet

Runo voi olla paikka, jossa muutoin ehkä vaietummatkin tunteet saavat sallivan ympäristön. Vanhemmat, koti-ikävä, ikävä vanhempia tai lapsia kohtaan, ja luonto ja rakkaus monissa muodoissaan näkyvät Harjun ja Vähämaan kirjaamissa korvarunoissa usein toistuvina teemoina. Niin kiukku ja hätä kuin onnen ja tyyneyden tunteetkin heijastuvat kokoelman sivuilla.

Korvaruno voi olla myös pakopaikka arjen rajoituksista, kurkistus ihmisin todellisiin haluihin ja unelmiin. Upplands Väsbyssä hoivakodissa syksyllä 2012 käydyssä ryhmäkeskustelussa pohdittiin sitä, mitä kukakin tekisi, jos voisi tehdä juuri sillä hetkellä aivan mitä tahansa. Keskustelu tallentui Vähämaan kirjaamaksi runoksi:

Talvea aina ootetaan,

sitten pääsee suksille.

Jos voisin mennä minne vaan,

laittaisin sukset jalkaan.

Menisin metsään,

mukaan vaan koira, pyssy ja kahvi

Porukalla, yksin tai kaksin.

Kaksin aina kaunihimpi

yksin portinpieletkin on kaksin.

Korvarunon tekeminen hetkessä on keskeinen osa sen synnyttämistä. Kirjoitushetken päätteeksi runon kirjoittaja lukee runon sen puhujalle. Runon puhujan välittömästä reaktiosta päätellään, onnistuiko runo vai ei.

– Valmis runo voi herättää monenlaisia reaktioita. Osalla puhujista voi olla kovin vähän lähimuistia, eivätkä he välttämättä tunnista puhettaan. Joskus runot eivät muuten vaan kosketa. Kun muistisairas ihminen reagoi kirjoittamaani tai jatkaa juttua, silloin tiedän onnistuneeni, Harju sanoo.

Yksinäisen neron myyttiä vastaan

Huoli taiteen välinearvoistumisesta, kuten oletettujen hyvinvointivaikutusten painottuminen apurahapäätöksissä, on herättänyt kirjallisuuden kentällä kriittisiäkin puheenvuoroja erilaista yhteisötaidetta kohtaan. Kehityksen on pelätty tukahduttavan taiteen kenttää ja heikentävän sen sisältöjä. 

Harju kirjoittaa kokoelman esseessään ihmettelevänsä ajatusta siitä, että taiteen vapauden oletetaan edellyttävän taiteilijan yksinäisyyttä. Hänelle juuri kohtaamiset ovat usein suuri inspiraation lähde: yhteisötaide voikin olla myös eräänlainen vastaiskuyksinäisen kirjailijaneron myyttiä ja romantiikasta periytyvää taidekäsitystä vastaan.

”Yksin työhuoneella eksyn useammin miellyttämisen haluun, kirjoitan huomaamattani vaikkapa kriitikoille tai muille runokentän auktoriteeteille, joilta kaipaan hyväksyntää”, Harju kirjoittaa.

Harju toivoo erilaisten taiteen muotojen tunnustamista: yhteisötaidetta tulisi nostaa enemmän esille muuhun taiteeseen rinnastettavana vakavana taiteen muotona ja pyrkiä näkemään sen moninaisuus. Toisaalta sen tavoitteita osallistamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestäkään ei pitäisi väheksyä.

 – Minusta taiteen vieminen hoitolaitoksiin ei ole terveysvaikutuskysymys vaan ihmisoikeuskysymys.

Harju toivoo yhteisötaiteen säilyttämistä jossain muodossa myös poikkeusaikoina. Korvarunon tekemisen vaatima kohtaaminen ja läsnäolo, toisen kuunteleminen ja keskusteluun syventyminen, usein rauhoittavat muistisairaita: “Olen kokenut, että runot auttavat heitä, kun itse en osaa”, Harju kirjoittaa.

Toisaalta myös yhteisötaiteelle on voitava asettaa vaatimuksia ja siihen pitää voida suhtautua kriittisesti, yhteisötaiteen omia arviointikriteereitä käyttäen.

– Yhteisötaidetta ei pidä päästää helpolla. On osattava keskustella kriittisesti esimerkiksi siitä, onko yhteisötaide aidosti mukana olleiden ihmisten taidetta. Kysyttiinkö siinä kysymyksiä, jotka ovat olennaisia heille?

Huono yhteisötaide voi olla esimerkiksi epäonnistumista tekijöidensä koskettamisessa tai kommunikaatiossa. Taiteilija saattaa yhteistekijyyden sijaan keskittyä itsensä esille tuomiseen tai kirjoittaa korvarunoa puhujan sijaan tämän omaisia tai hoivalaitoksen henkilökuntaa miellyttämään pyrkien.

Harju itse kertoo välttävänsä rajojen asettamista yhteisötaiteen ja muun taiteen välille. Hän kertoo yhteisötaidekokemusten vaikuttavan häneen vahvasti myös yksin kirjoittaessa, ohjaten kirjoittamisen lähtökohtia, aiheita ja kysymyksiä.

Oman tulevaisuutensa hän näkeekin vahvasti yhteisötaiteen parissa ja kertoo hämmästelevänsä sitä, mikseivät sanataiteilijat useamminkin hakeudu yhteisötaiteen pariin, kuten kollegansa kuvataiteen, tanssin tai musiikin parissa. Harju toivoo, että kirjallisuuden saralla luovuttaisiin sitä rajoittavista, jäykistä valta-asetelmista, joita hän pitää yhtenä mahdollisena syynä myös sanataiteen vielä marginaaliseen rooliin yhteisötaiteen alueella.

– Runous on tosi intiimiä, se on kommunikaatiota. Mielestäni runous on aivan ilmeinen, mutta toistaiseksi hyödyntämätön paikka yhteisötaiteessa.