Reportaasi: Reykjavíkin syksyn sadepisarat

Teksti: Jaakko Markus Seppälä

Julkaistu 21.10.2020

Julkaistu ensi kerran joulukuussa 2019, Stiiknafuulian printtinumerossa 31.

Kaikki alkoi helvetillisestä lumimyrskystä. Raahustimme takaperin kahdenkymmenenviiden metrisekunnin räntätuulessa vuoristopolulla. Tavoitteenamme oli Reykjadalurin kylpylämmin virta keskellä Lounais-Islannin kauneinta mäkimaastoa. Käännyin karjumaan puhurin yli Moonille, viehättävälle vaellustoverilleni, ettemme ehkä selviäisi perille asti. Samalla hetkellä nastoitettu kumihärpäke räpsähti irti vasemmasta maiharistani. Se sinkoutui vihurin mukana läpitunkemattomaan harmauteen. Mooni kiljaisi jotakin takaisin hetkeä ennen kuin tuuli viuhahti. Puuska paiskasi hänet metrin sivuun polulta karikkoon.

Pääsimme lopulta perääntymään nöyryyttävästi maaliskuiselta uhkayritykseltämme Reykjadalurin retkipolulta hotellille, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kaikki alueen valtatiet suljettiin puolta tuntia myöhemmin vaarallisten keliolojen takia. Järkytyksen lisäksi emme kärsineet muita vaurioita kuin tuulten jumalille menetetyn kengännastoitteen — sekä Moonin rakkaan, hänen omin käsin kutomansa pipon. Se oli turvonnut räntämyllytyksessä muodottomaksi.

Vetäisin häntä lohduttaakseni kuolleen villa-ameeban kaltaisen vaatekappaleen päähäni ja aloin keekoilla hänen edessään. Peilikuvani toi mieleen löylynlyömän lumirastafarin. Nappasinkin päähäni muhkeat kuulokkeet ja aloin suorittaa tajunnanräjäyttävää räpäytystä: ”Mun nimi on Jointti Jaska, mulla on housussa taskut ja mun riimi iskee sun tajuntaan niinku Caesaria puukollaan Casca. Exodus!”

Siitä se sitten lähti.

Maailman paras residenssihakemus

Kuukausi myrskyisän lomareissumme jälkeen mailiini kilahtaa Oulun kirjailijaseuran mainosposti residenssipaikasta Reykjavíkissa. Majapaikkaa isännöi Samband íslenskra myndlistarmanna eli SÍM, islantilaisten kuvataiteilijain kattojärjestö, ja mukaan mahtuisi kaksi taiteilijaa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueelta lokakuuksi.

Olen pyrkinyt elämäni aikana useampaankin residenssiin vakavin aikein luomaan kuolematonta proosaa mullistaakseni kirjallisuustaiteen maailman. Koskaan en ole päässyt.

Mooni hörppää vieressäni kahvia ja toteaa ohimennen, että entäpä jos kokeilisin tällä kertaa jotakin muuta. Jotakin muuta…

Hahmottelen hakemuksen, jossa ilmaisen tarkoitukseni jatkaa aiemmalla Islannin-vierailullani aloittamaani Jointti Jaska -musiikkiprojektia, jonka rap-, reggae- ja dancefloor-henkisessä tuotannossa pohditaan Islannin, toveruuden, viihdekäytöllisten huumeiden ja luonnon parantavan voiman teemoja. Kirjoittaisin residenssijaksollani konseptialbumin Ultima sanat ja sävelet, ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaisin myös demonauhoituksia.

En usko hetkeäkään mahdollisuuksiini. Olen toki laulanut vaihtelevissa bändikokoonpanoissa jo vuosikymmeniä ja väsännyt taustoja eri musiikkiohjelmistoilla, mutta tyylilajeina rap ja reggae ovat minulle yhtä tuttuja kuin ionipropulsiosukkula villisialle. Ainakin hakemuksen kirjoittaminen on kerrankin hirmuisen hauskaa. Lähetän todellisuudesta irtaantuneen horinani SÍM:in kotisivun lomakkeelle, kiitän luottamuksesta ja jatkan elämääni.

Matkaan, veli Jaska

On lokakuun kolmas ja istun lentokoneessa. Olen istunut koneessa jo kahdeksan tuntia, joista kolme ja puoli ilmassa, loput kiitoradalla. Ulkona tuulee sellaisilla bofooreilla, että koneesta ei päästetä edelleenkään ulos ketään. Jotakuta voisi harmittaa, mutta ei minua. Olen ekstaasissa. Istun Boeing 757:ssa Keflavíkin kentän kiitoradalla, minulle tarjoillaan herkullisia proteiinipatukoita mineraalivedellä ja olen matkalla residenssiin Seljavegur-kadulla!

Tuulee, tuulee, onhan tämä Ultima Thule… Siinäpä tuleva riimi. Haluaisin kertoa Jointti Jaskasta vieressäni istuvalle partaveikolle, mutta en tohdi. Hänen silmänsä kiiluvat murhanhimoisesti.

Lopulta, viisi tuntia aikataulusta jäljessä lentävän ruumisarkkumme ovi avataan. Portaiden alapäässä puhuri repäisee erään pikkumatkustajan kumoon. Tähän aikaan syksystä Keflavíkissa onneksi harvemmin pyryttää, sataa vain vettä vaakatasossa.

Puolisekapäisenä odotuksesta nappaan tax-freestä viskipullon ja kutospäkin olutta ennen siirtymistä linja-autoon kohti Reykjavíkia. Tulen vielä onnittelemaan itseäni tästä päätöksestä. Viinakset valtion virallisissa Vínbudineissa ovat tuhottoman kalliita, eikä ruokakaupoissa myydä ykkösolutta väkevämpää.

Tunnin bussimatkalla on aikaa miettiä ja ajatukseni liitelevät lentoyhtiölle kirjailtavaan korjausvaatimukseen. Mutta kehtaamisen rajapyykit kammitsoivat ahneuteni pedon. Reissua Suomen päässä koordinoiva Taiteen Edistämiskeskus on maksanut lentoni sekä hieman suolarahaa päälle, enkä joudu köyhtymään majoituksesta sentin vertaa. Tuntuisi härskiltä yrittää nyhtää tästä vielä lisää. Ihmettelen. Olen löytänyt häveliäisyyteni.

Tästä havainnosta, väsymyksestä, ja kiljuvasta nälästä liikuttuneena olen suudella poskelle sarjakuvataiteilija Sami Nyyssölää, kun törmään häneen sattumalta ensimmäisessä juottolassa, johon onnistun hoipertelemaan bussista poistuttuani. Sami väistää kohteliaasti ja esittelee seurassaan istuvan eläväisen Clare M. Gatton. Hän on kuvataiteilija par excellence, yksi residenssin neljästä jenkkivieraasta, ja hän silmäilee tuhatkiloista rinkkaani myötätuntoisesti.

Heidän lentonsa kahta päivää aiemmin saapuivat minuutilleen ajoissa.

Nostamme mainiot Einstök-tuopilliset. Yritän lirkutella baarittarelta jo-suljetun keittiön puolelta edes yhden donitsin. Hän katoaa vihreän välähdyksen myötä savupilveen, eikä enää palaa. Sami ja Clare saattelevat sekavan persoonani vartin matkan keskustasta Seljavegurille. Hiljaisen kadun päässä kohoaa residenssirakennus. Se emittoi vahvat muistikuvat Oriveden Opistosta.

Vaikutelma jatkuu rakennuksen sisäpuolella. Kerrostalokolmion kokoisessa keittiössä Sami tunkee suuhuni keitetyn perunan, islantilaisen sillin, ja toteaa että Frodo-herran on jo aika nukkua. En vastustele. Taaperran pieneen huoneeseeni ja uinahdan aaltopeltiaidan paukkeeseen.

Aamiainen Galan kanssa

Elämä loksahtaa nopeasti uomiinsa.

Huoneeni on pieni ja viihtyisä, mutta eniten huomaan nauttivani häikäilemättömän ylipitkitetyistä aamiaistuokioista muiden taiteilijoiden seurassa. Paras saavutuksemme Galadriel Gonzalezin kanssa on yhdeksästä puoli yhteen suoritettu ruokapöytävenyminen vahvan kahvin, ennustuskorttien, vanhojen Grapevine-lehtien ja Bónuksesta haalittujen halparuokien parissa, jolloin onkin jo aika aloitella lounasta.

Galadriel on suorittanut alakoulunsa Keniassa, käynyt syntymässä Espanjassa ja korkeakouluttautunut Englannissa sekä Etelä-Afrikassa. Nyt hän harkitsee muuttavansa Islantiin. Tämän kansallisuuscocktailin lisäksi residenssiryhmämme rämä kattaa yhdeksän yksilöä maailmalta: edustettuina ovat Suomi, Norja, Yhdysvallat, Korea, Kanada, Kuwait ynnä Liettua.

Oman asuntolamme lisäksi SÍM omistaa kaupungin laitamilla viiden kilometrin päässä sijaitsevan maalaisresidenssin, jonne vetäytyvät hardcoreimmat taiteilijat. Työrauha on taattu, mutta keskustan iltarientoihin on vaikea siirtyä, ainakin ilman autoa.

Seljavegurilta sen sijaan kävelee kaikkialle vartissa. Ainoa pitkä matka osoittautuu ensi alkuun henkiseksi: toisin kuin minä, kaikki kanssa-asukkini ovat kuvataiteilijoita, jopa Samikin sarjakuvan taitajana. Alkupäivinä tuntuu siltä, etten osaa puhua heidän kieltään. Koen oloni epävarmaksi, vieläpä kaksin- tai kolminkertaisesti, sillä useimmat heistä ovat täysiverisiä ammattitaiteilijoita, enkä itse ole tullut edes harrastamaan ominta alaani eli proosaa, vaan uhkarohkeasti kaiken maailman kyseenalaisia musiikkiviritelmiä.

Onneksi rajat ylittävä taiteilijuus, yhteinen arvostus elämän hienompia asioita kohtaan ja viina onnistuvat murtamaan pelkojeni rajamuurit. Asuinkumppanini osoittautuvat mahtaviksi tyypeiksi. Ainoastaan seinänaapurini Sarah Alfarhan pakenee toisinaan keskuudestamme Pohjolan Talolle vähemmän aurinkoisena. Ymmärtäähän tuon: joku mokeltamassa seinän takana kahdettakymmenettä kertaa mikrofoniinsa Holmesin piippu rohisee — ajatukset koskena kohisee ei kuulosta minustakaan mieltä ylentävältä. Onneksi Sarah leppyy aina nopeasti, viimeistään illan fiestaan mennessä.

Tulisimme lokakuun aikana vaeltamaan taiteilijatovereideni kanssa Reykjadalurille — tällä kertaa onnistuneesti — sekä osallistumaan keskiöiseen täysikuun loihdintatuokioon. Tulisimme näkemään Imagine Peace Towerin sytyttämisen, Þingvellirin erkanevat mannerlaatat, yleiseen käymälään kyhätyn punk-museon ja Jokerin.

Kertoisin tästä kaikesta enemmältikin, mutta huomaan tuhlanneeni merkkimääräluottoni tarpeettoman ylipitkään esittelyjaksoon artikkelin alussa. Olen tuon alkutekstin flow’sta kovin ylpeä, enkä tahdo poistaa sitä. Toivon siis, että hyväksyt loppukaneetiksi tämän vähäisen, mutta vilpittömän toivotukseni:

Residenssi — se kannattaa aina.

Lisätietoa residenssistä: sim.is 

Jointti Jaskan päräyttävääkin päräyttävämmät Ultima-demot

• Ultima III: youtu.be/GaeimKq4C_o
• Ultimakee kesäjätski: youtu.be/Le8iHONkwAM
• Ultima Holmes: youtu.be/IqDC3vjTkS0