”Mietin joka aamu, että näin ei voi jatkua”

TEKSTI: Henri Lepistö

Julkaistu 21.10.2020

Mitä kuuluu? Mitä olet puuhaillut ja miten on kevät ja kesä sujunut?

Ihmisen elämä näyttää olevan informaation vastaanottamista, käsittelyä ja jakamista. 

Enimmäkseen luen rinnakkain 20–30 kirjaa, siteeraan niitä somessa, kirjoitan muistiin kirjoista virittyneitä ajatuksia ja laadin niihin perustuvia sarjakuvia. Joka päivä poikkean kahvilassa (hetken piti käyttää termospulloa ja tyytyä puistonpenkkeihin), otan taskusta vihon, johon kirjoitan tai piirrän mitä hyvänsä. Kotiin palattuani syön ja torkahdan, kunnes uuden kahvin palauttamana jatkan informaationvaihdantaa illemmalla. Some on tärkeä aineistotanner.

Mietin joka aamu, että näin ei voi jatkua.

Viimeisimmät teoksesi Kaunakirja ja K ei joo ovat ilmestyneet viime vuonna, milloin on tulossa lisää?

Kustantamoihin olen ottanut yhteyksiä, mutta pandemian aika ei taida oikein suosia julkaisemista, kun sarjakuvafestivaalitkin ovat tauolla. Työn alla on useita aiheita, mutta pitäisi kuitenkin kehittää ilmaisua, eikä suunta ole oikein ratkennut. En osaa, joten pitää työläästi väkertää uudestaan. Kaunakirjan suolsin luonnostelematta muistiinpanoista, eikä se enää riitä. 

Toisaalta tuntui tärkeältä saada julkaistua paperilla, mutta kirjoja on jo liikaa – suoraan someenkin voi heittää tekeleensä.

Mitä Kemin ja muun Pohjois-Suomen sarjakuvapiireissä on meneillään/tuloillaan?

Kemissä on jalokivigallerian yhteyteen rakennettu uusi sarjakuvanäyttely, mutta se on maksullinen. Keväällä Oulussa kokeiltiin keinoja järjestää sarjakuvafestivaalit netissä. Luultavasti ihmiset ovat entistä paneutuneemmin keskittyneet itse tekemiseen. Toisiaan kohdataan harvoin, tilanne vähän odottelee. Muun pohjoisen tilanteesta ei kantaudu tietoa.

Miten arvioisit millä tavoin korona ja karanteeniaika tulevat vielä näkymään taiteessa? Keskiajalla ruton aikoihin kuolema-aiheet yleistyivät, ja itse olen kuullut, että joillekin urheilijoille (riippuu varmasti tosi paljon lajista) karanteenista on ollut hyötyä, kun on päässyt treenaamaan rauhassa.

Häiriöt ovat vähentyneet tai siirtyneet nettiin. Korona näkyy taiteissa jankuttamisenakin, kokemuksen kuvauksina. Pitäisi päästä siitä eteenpäin, hyödyntää muutoksen oivallusta. Saa nähdä, tulokset näkyvät myöhemmin.

Mutta tämä myös tuottaa maailmanlaajuisia kurjistavia vaikutuksia, jotka hiipivät tänne, muun muassa elinkeinoelämän keskittyminen, pienten yritysten kuolemat ja valtava työttömyys. Ehkä siihen reagoidaan.

Entä taiteilijoiden kannalta? Talous on taas mennyt taantumaan ja uutisissa on jo väläytelty tulevia talouden ”tasapainotustoimia” eli leikkauksia. Millä tavoin luulet tämän vaikuttavan taiteen tekemisen mahdollisuuksiin Suomessa? Syntyykö vanhan kliseisen käsityksen mukaisesti kovina aikoina suurta taidetta vai ajaako taantuma taiteilijatkin ahtaalle?

Taiteen olot luultavasti heikkenevät leikkauksissa, ja mediahan käsittelee taidetta yhä vähemmän ja ohuemmin. Nykyinen apurahajärjestelmä ei edistä uusien tekijöiden nousua, joten taide uhkaa jämähtää entisestään. Sarjakuvantekijä ei tarvitse valtavasti materiaalitukea, mutta vaativaa taidetta on kallis tehdä. Jos perustulo toteutuisi, se virkistäisi juuri kerrontataiteita ratkaisevasti.

Sinulla lukee LinkedInissä kuvaus itsestäsi ”kapitalisminvastainen oman nenäveren kaivaja” (varmaan paras LinkedIn-kuvaus mitä olen itse toistaiseksi nähnyt). Mitä näkemyksiä sinulla on kapitalismin tulevaisuudesta? Olet kumminkin itse nähnyt ja kokenut ajan, kun Neuvostoliitto kaatui, ja jos olen ymmärtänyt oikein, silloin yleistyi puhe historian lopusta, eli että kapitalismi on voittanut, kylmä sota on ohi ja mitään mielenkiintoista ei enää tapahdu. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti, ja jopa joidenkin niin sanottujen sikariportaan edustajien suusta on alkanut kuulla avauksia, joissa todetaan, että kapitalismi on rikki ja se tulisi korjata.

Juuri tuota olen pähkäillyt ja opiskellut päätoimisesti. Vallankumouksia en osaa kuvitella – talouseliitti on ylivoimainen varsinkin päästyään hallitsemaan myös ihmisten pään sisällä.
Olen lukenut muutaman kapitalismin korjaajan kuvauksia (Piketty, Mazzucato, Ha-Joon Chang), muttei yksikään ole esittänyt menetelmiä saada rikkaimmiston toimintaa muuttumaan. Siellähän vallitsee verinen kilpailu. Yksittäiset kriitikot ohitetaan ja etsitään entistä härskimpiä keinoja poistaa sääntelyä. Ehkä, koska tiedetään että nyt kannattaa kahmia, koska pian rysähtää (se romahdus, mikä jäi tapahtumatta 2008).

En usko, että ihmislaji selviytyy toisiaan vahvistavista katastrofihyöyistä. Joten suuntaudun elämään epätoivossa. Tai ei siihen tarvitse suuntautua, siihen valuu kynnet ritisten.

Millä tavoin mielestäsi sarjakuvalla voi vastustaa systeemiä? Mitä mieltä olet sarjakuvasta poliittisen kannanoton välineenä?

Sarjakuva sopii poliittiseen kannanottoon uskottavammin kuin mikään muu taide, paradoksaalisesti siksi, että siihen liittyy koomisen odotus. Sen hahmot ovat karikoituja ja tilanteet kärjistettyjä, joten sitä kautta todellisuuden ankaruus on välitettävissä lukijalle tehokkaammin kuin totisemmilla kerrontavälineillä. Mutta se vaatii myös perehtymistä. Pelkkä keljuuden raportointi ei riitä, pitää näyttää miten rakenteet sortavat ja miten yhteinen toiminta voisi korjata epäoikeudenmukaisuutta. No niin. Siinähän vaikeutta sitten riittää. Ehkä hyvien juttujen dokumentointi – utopian rakentaminen – olisi parasta systeemin vastustamista.

Olit vuosia Limingan taidekoulun sarjakuvan opettajana. Millaisia muistoja sinulle on jäänyt niiltä ajoilta? Olen itse tavannut joitakin Limingan taidekoulun entisiä ja nykyisiä oppilaita ja saanut sellaisen käsityksen, että siellä on todella mukava yhteisöllinen meininki.

Limingassa toteutin unelmieni työuran. Sain olla tekemisissä joka vuosi uusien älykkäiden ja tuntevien nuorten ja vanhempienkin ihmisten parissa. Se on yhä vehmas keidas ankeassa todellisuudessa. Tärkeää siellä on, ettei kilpailla, koska sinne ei ole pääsykokeita eikä sieltä revitä ihmisiä rahatöihin. Niinpä kaikki auttavat toisiaan ja ilahtuvat siitä.

Päädyit Kemiin alun perin siviilipalvelukseen, millä tavoin kokemus vaikutti sinuun? Miltä Kemin tilanne näyttää tällä hetkellä ja tulevaisuudessa?

Siviilipalvelussa opin kahdeksan ammattia, joita yhdistelemällä olen siitä pitäen tullut toimeen. Kemi oli tuolloin Suomen avarakatseisin ja kulttuurimyönteisin pikkukaupunki. Jäin asumaan 16 vuodeksi. Kurjistamispolitiikka alkoi, ja nykyisin tämä on kuin joku Detroit lopetettuine kivijalkaliikkeineen ja rappeutuvine palveluineen. Kuitenkin täällä on kaikki mitä tarvitaan hyvään elämään: meri, rautatieasema, asunto, Lidli ja kirjasto. No, tänne lienee tulossa tuhansien tukkirekkojen jytinä, joten ehkä Kemi lisää osaltaan avohakkuita ja lajikatoa.

Miten tästä eteenpäin? Onko suuria suunnitelmia vielä eläkepäivien varalle?

Mulle kuva–teksti-ilmaisu lienee hengittämistä, joten se jatkuu automaattisesti, olen tietoaineksen jätemylly.

Solidaarisuus ja sen puute askarruttaa. On sujuvaa ajatella, että kyllä rikkaan prosentinkin kakaroilla on oikeus porhaltaa vesiskootterilla, pikkumaista olisi kieltää semmoinen. Mutta eikö se kakara voisi ensin varmistaa, että sotien jaloista pakeneville varmistetaan säällisen elämän jatkuminen? Jos maailman vauraus jaettaisiin tasan, ja elämä soviteltaisiin luonnonkiertojen järjestelmiin, eläisimme paremmin, vaikka aineellinen elintasomme laskisi. Tasapainoilen suhteellisuudentajun ja kohtuuttomuudentajun ruosteisella terällä.

Mitäpä tätä peittelemään: olen synkkä. Toivokoot muut. ’Kaikki oikeudet pidätetään’ on hieno lause.

P.S. Lue Keijo Ahlqvistin sarjakuva alta.