Lisää dialogia, vähemmän kerrontaa ja kuvailua

Vuonna 2019 kirjoitin Oulun Ylioppilasteatterille näytelmän nimeltä Piiritys. Oli upeaa nähdä oman tekstin heräävän vähitellen eloon lavalla, kun näyttelijät alkoivat löytää roolihahmonsa ja kulissit yksi kerrallaan valmistua.

Parhaalta tuntui silti päästä osaksi tiivistä, innokasta ja luovaa porukkaa — teatterin yhteishenki on melkoinen antiteesi kirjailijan yksinäiselle näkykivitornista tähystelemiselle.

Prosessi oli hieno kokemus, ja jäin kaipaamaan sitä.

Leikittelin pitkään ajatuksella, että kirjoittaisin näyttämölle uuden tekstin. Mutta kuten minulle niin tyypillistä on, en saanut ideoita. En kokenut mitään aihetta tarpeeksi tärkeäksi, että osaisin ja jaksaisin kirjoittaa siitä kokonaisen uuden teoksen.

Pitkän märehtimisen jälkeen mieleen juolahti uusi lähestymistapa. Entä, jos muokkaisinkin jonkin valmiista teksteistäni lavalle?

Kutsuva kandidaatti löytyi vuoden 2020 Portin spefi-kirjoituskilpailuun lähettämästäni tekstistä nimeltä Pussipiru. Tarinassa kuusi 27-vuotiasta nuorukaista lähtee vuotuiselle eräreissulleen Kainuun syville salomaille. Miesryhmän sisäisiä jännitteitä ja sylkykupin roolia porukassa käsittelevä tarina saa käänteen päähenkilön löytäessä vuokramökin ylisiltä muinaisen patsaan, jolla tuntuu olevan yliluonnollisia voimia…

Jos kuunnelma elää repliikeistä, samoin tekee pitkälti teatteriesityskin. Vaikka osan tarinasta voi lavalla kertoa liikkeen, mimiikan tai vaikka muuttuvien lavasteiden keinoin, katsojalle ymmärrettävintä ja pidemmän päälle vähiten rasittavaa on viedä juonta eteenpäin dialogilla.

Pussipiru oli tästä syystä kelpo lähtökohta: paikoin ensemblemäinen tarina piti jo valmiiksi sisällään runsaasti nasevaa sanailua hahmojen kesken.

Suurin osa repliikeistä sopi näyttämölle sellaisenaan. Ainoastaan muutamassa kohden havaittiin harjoitusten aikana, että repliikkiin olisi hyvä lisätä muutama täydentävä sana: sellaisia yksityiskohtia, jotka novellissa olivat jo tulleet ilmi kertovasta tekstistä.

Ensimmäisen persoonan imperfektimuodossa kerrottu tarina sisälsi myös paljon päähenkilön ajatuksenkulkua ja eritoten muisteluja paremmista päivistä entisen parhaan kaverin kanssa. Jälleen novellin muoto oli kuin vahingossa rakentunut näyttämölle soveltuvaksi: päähenkilön toistuvat muistelot menneestä toimivat nätisti yleisölle osoitettuina intiimeinä monologeina, joita lavan muut hahmot eivät kuule tai havaitse.

Teatterin vahvuus tv-sarjaan ja elokuvaan verrattuna onkin se, että hahmon sisäinen ajatusmaailma on luontevampaa muuttaa monologiksi. Television ruudulla itsekseen höpisevä hahmo vaikuttaa seonneelta, neljättä seinää rikkova kameralle pälisijä ärsyttävältä ja voice-overina päälle liimattu ajatuspuhe väkinäiseltä. Sen sijaan teatterin lavalla yleisölle (tai yliluonnolliselle patsaalle — taikka vanhan narrin pääkallolle) monologiaan jutusteleva päähenkilö tuntuu sangen luontevalta. Ja kiinnostavalta.

Näytelmä koostuu kohtauksista hieman samaan malliin kuin kirja luvuista. Kerronnallisten syiden lisäksi kohtauksiin jakamiseen voivat pakottaa käytännön syyt: ehkä lavasteita pitää muuttaa, kun siirrytään uuteen tapahtumapaikkaan. Hahmojen voi tulla tarve käydä kulisseissa vaihtamassa vaatteita. Tai vaikkapa ohjaaja on päättänyt symboloida ajan kulumista pimentämällä lavan kohtausten välillä.

Koska Pussipiru on nykypäivän novelliksi pitkä, kolmisenkymmentä A4-liuskaa, olin jo valmiiksi jakanut sen pieniin lukuihin. Se helpotti tarinan jaottelua näyttämölle kohtauksiksi.

Muunnosprosessissa tuli vastaan edellä kuvailtujen onnenpotkujen lisäksi myös pohdintaa aiheuttaneita paikkoja. Mitä hemmettiä teen kaikelle kertovalle ja kuvailevalle tekstille?

Osan siitä saattoi muuntaa dialogiksi, kuten kohdan, jossa ihastellaan ja vihastellaan porukan autokuskin Ford Mustangia. Alun perin päähenkilön kerronnallaan kuvailema muskeliauton profiili piirtyy nyt useamman hahmon repliikin kautta.

Suurin osa herkullisesta kuvailevasta tekstistä jäi silti leikkaamon pöydälle. Laitoin piruuttani osan sanansutkauksista näyttämöohjeisiin (Porukka rynnistää mutavyörynä saunan puolelle ja pyyhkäisee päähenkilön mukaansa ja Kristian ja Vennamo jäävät analysoimaan tilannetta kahdella kilometrillä lääketieteellistä asiantuntemattomuutta). Eiväthän ne siellä pääse huvittamaan ketään muita kuin plaria kahlaavia näyttelijöitä ja ohjaajaa, mutta ehkä ne auttavat työryhmää hahmottamaan paremmin, mistä kohtauksissa on kyse.

Näytelmästä tulee tällaisten poistojen ansiosta väistämättä eri ”kuuloinen” kuin novellista. Tunnelma vinksahtaa aina jonkin verran toisenlaiseksi lähdetekstiin verrattuna. Riippuen näyttelijöiden ja ennen kaikkea ohjaajan tulkinnoista voi draaman maailma vinksahtaa vielä enemmän.

Mutta sitä en ole kummassakaan näytelmässäni, Piirityksessä tai Pussipirussa, kokenut ongelmaksi. Päinvastoin, yksi riemastuttavimpia osia proosa-näyttämökonversiossa on ollut seurata, millä tavalla näytelmän ohjaaja toteuttaa pienelle lavalle esimerkiksi jalkapallo-ottelun, veneretken tai pataljoonan hyökkäysharjoituksen tulenkuvauskentän.

Samoin hauskaa on ollut se, jos ja kun näyttelijät ovat löytäneet hahmoista uusia piirteitä — sellaisia, joita en ollut osannut ajatellakaan kirjoittaessani mutta jotka sopivat hahmoille kuin nenä päähän.

Suuri kiitos sujuvasta muunnostyöstä kuuluu Kasim Cevirelille, joka ohjaa Pussipirun ja näytteli pääosaa Piiritys-näytelmässä. Hän tuntuu aina tavoittavan tekstini pointin ja ääneen sanottujen repliikkien alle jäävät piilomerkitykset ja osaa myös avata ne näyttelijöille.

Pidän arvossa sitäkin, että hän paitsi sietää kirjoittajan läsnäoloa näytelmän treeneissä, myös kysyy tarvittaessa selvennystä käsikirjoituksen kohtiin, jotka eivät työryhmälle ole täysin auenneet.

Vastalahjaksi pidän harjoituksissa muutoin suuni nätisti supussa ja jätän näyttelijöiden ohjaamisen hänelle, ammattimiehelle.

Mutta millä tavalla ohjaajani ratkaisi jo ingressissä mainitun tärkeän lavaste-elementin paiskomisen pitkin lavaa ja lopullisen tuhoamisen räjäyttämällä? Varsinkin, kun tämä täytyy tehdä uudelleen ja uudelleen kymmenen näytännön ajan, silti kyseistä elementtiä tosimaailmassa tuhoamatta.

En tiedä, sillä tätä kirjoitettaessa hän ei vielä ole ratkaissut kyseistä ongelmaa. Siksipä toteankin vain kiusoittelevasti: tervetuloa katsomaan!

Pussipirua esitetään kymmenen näytännön verran kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä 21.4.–21.5.2023. Lisätietoja: oulunylioppilasteatteri.fi/index.php?id=pussipiru

TEKSTI JA KUVAT: JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ