Kyypelto

Julkaistu 25.4.2022

Teksti: Uolevi Haapala

Puhelin piippasi juuri kun roikuin hiipuvin käsivoimin tornitalon kattotasanteen reunalta. Heräsin hiki otsalla painajaisestani ja haparoin kännykän yöpöydältä. Kellonaika näytössä oli 4.44. Klassikkoaika hälytykselle, kävi mielessäni. Lasin alla vilkkui ylikonstaapeli Kervisen numero. Näppäsin linjan auki ja urahdin:

– Kelju K. Kojootti.

Kervinen kakoi hetken kurkkuaan ennen kuin sai aikaan vastauksen.

– Huomenta… tai aamuyötä, pomo…mitä sitä nyt tähän aikaan voisi sanoa?

– Miten olisi ”sori, että herätin”? Sanopa nyt sitten että mitä ja missä, puuskahdin huokaisten.

– Könkään pappilan mailta on löytynyt vainaja.

Jos kurkkuni ei olisi ollut niin kuiva edellisen illan parista viskipaukusta, jotka olin nauttinut lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa, olisin voinut viheltää. Köngäs oli nähnyt loistonsa päivät 1900-luvun alkupuolen pappilakulttuurin aikaan mutta oli edelleen yksi napapiirin arvostetuimmista vanhoista rakennusmiljöistä.

– Oletko jo siellä?

– Joo. Tavanomaiset hommat on tehty. Nauhat viritetty ja väkeä informoitu että kukaan ei sitten poistu ellei halua joutua kärkeen listalla jossa on otsikkona ”epäilyksenalaiset”.

– Ok. Lähden tulemaan.

Rauhoitin mieltäni muutaman kymmenen kilometrin ajomatkan ajan yöklassisella. Rammstein ei kauheasti iske minuun, niin sopivaa kuin se tunnelmaltaan voisi ollakin rikospoliisin poluilla. Murha Könkäällä? Epäilyttävä kuolema ainakin. Pian se selviäisi – toivottavasti

Könkään pappila ilmestyi aamuauringon ensimmäisten säteiden myötä sopivasti näkyviin Ounasjoen haaran törmältä. Päärakennus oli suojeltuna  perinteisessä asussaan, konesaumattuine peltikattoineen ja hempeän vaaleine ulkovuorineen. Saksalaiset eivät syystä tai toisesta olleet ehtineet polttaa pappilaa perääntyessään pohjoiseen. Sotien jälkeen Könkään pappilastatus purettiin ja pihapiiristä hävitettiin useita pappiloille tyypillisiä ulkorakennuksia. Nykyisiä omistajia en ollut aiemmin tavannut, mutta nytpä siihen koittaisi vähemmän miellyttävä tilaisuus.

Kervinen oli opastamassa minua talon nurkalla ja torppaamassa ensimmäisten uteliaiden kyläläisten työntymistä paikalle. Siniset välkkyvalot olivat herättäneet naapurit tehokkaasti. Jokainen halusi tietää jotain tai olla tietävinään ja mieluiten tietää sen ennen jotakuta muuta. Konstaapeli Heikkinen, vanttera nuori poliisi jäi nurkalle vahtiin kun lähdimme Kervisen kanssa ruumiin löytöpaikalle. Luottomieheni johdatti meidät pappilan jokirantaan. Törmällä muutaman metrin päässä vesirajasta makasi mies tai miesoletettu, kuten nykyään kuuluu sanoa. Kasvot olivat kääntyneet sivulle päin ja silmissä oli hämmästynyt ilme.

– Kerro.

Kervinen silmäili muistilehtiötään ja alkoi surumielisellä, kuivakkaalla äänellään pudotella viiksiensä alta:

– Jussi Rönkä, 55-vuotias ATK-insinööri. Asui yksin tuossa pappilan naapurissa.

Vilkaisin Kervisen käden osoittamaan suuntaan. Jyhkeiden kuusten takaa pilkotti pieni keltainen, rintamamiestalon tyyppinen rakennus korkeine kivijalkoineen.

– Kuka hänet löysi?

– Nuoripari, joka oli livahtanut yökävelylle pappilasta. Siellä on suvun tapaaminen.

Kervisen kasvoilla käväisi jonkinlainen hymyn tapainen ”yökävelyn” kohdalla sammuakseen parissa sekunnissa.

– Minkä suvun?

– Isometsän. Ei kuulemma sen hiihtäjän. Joku pienempi haara.

Hätkähdin. Nimi Isometsä johdatti ajatukseni heti Roosaan. Naisen äänen olin kuullut vain muutama viikko aiemmin, kun hän kertoi tulevansa käymään napapiirillä ja ottavansa jossain välissä yhteyttä, kun ennättäisi muutamalta pakolliselta kuviolta. Tämäkö se oli? Perhetapaaminen Könkäällä, josta Roosa ei ollut kertonut tarkemmin? En ollut kertonut Kerviselle vapaa-ajan viettotavoistani Tampereella. Kirosin mielessäni ihmisen karua osaa.

Kumarruin etsimään väkivallan jälkiä. Niitä ei ollut vaikea havaita.  Miestä oli osunut takaraivoon jokin ja kunnolla. Haavasta oli tullut verta rutosti. Kervinen kyykistyi viereeni.

– Ehkä kivi. Niitä on tässä pensaikon ja jokirannan välisellä kaistaleella riittävästi. Voi otaksua että tappaja on heittänyt sen veteen.

– Joko katsoit taskut?

– Juu. Avain, joka lienee taloon. Kauppakuitti ja vanha lottokuponki. Oli ostanut olutta. Lottorivistä oli ympyröity pari numeroa. Ei näyttänyt voittaneen.

Suoristauduin ruumiin vierestä tuhannen kilon paino hartioillani. Kervinen vilkaisi kelloaan ja mutisi:

– Lääkärin pitäisi olla kohta täällä. Soitin sille minuuttia myöhemmin kuin sinulle.

– Se tulee tissisillan takaa. Vähän minua kauempaa, murahdin. Tissisilta oli Kervisen ja minun yhteinen nimitys Ounasjoen ylittävästä sillasta, jossa oli kaksi pyöreää kaarta.

– Komensin pappilassa yöpyneen porukan koolle talon saliin.

– Kiitos. Käy sinä siellä Röngän talossa sillä aikaa kun minä tapaan ihmiset.

Tovin päästä silmäilin seurakuntaa maalaispappilan tilavassa salissa, jonka seinät olivat pinkopahvien sijasta kodikkaalla hirsipinnalla. Pappilastatuksen purkauduttuahan oli ollut mahdollista tehdä tuon kaltaisia muutoksia. Roosa istui tuolilla, ison ikkunan edessä. Hänellä oli yllään musta yöpaita ja hartioilla kirjava villahuivi. Naisen silmät laajenivat apposen ammolleen kahdeksi sekunniksi. Sitten ripset laskeutuivat noiden lähteiden verhoiksi tavalla, jonka yhä hyvin muistin.

Nielaisin ja siirsin katsettani muihin läsnäolijoihin, yksi kerrallaan. Siinä istui pappilan isäntä, Venäjän puolella hotelleja rakentanut ja toimillaan rikastunut liikemies Rauno Isometsä. Miehen vieressä hypisteli hermostuneesti hamettaan hänen puolisonsa Tellervo. Seuraavaksi huoneesta löytyi Raunon iäkäs äiti Elsa ja tämän avustaja, Aino Koutelo. Tytön vieressä nojaili pönttöuunin rintaan hänen poikaystävänsä Petteri Korpua. Aino ja Petteri olivat aamuöisellä kävelyretkellään löytäneet naapurin ruumiin.

Nuoren parin oikealla puolen istui pianojakkaralla nainen, joka oli ilmeettömämpi versio Roosasta. Kervinen oli kertonut hänen olevan Roosan kaksoissisar, Pauliina. Kaksostytöt olivat Tellervo ja Rauno Isometsän ainoat lapset. Pauliinan vieressä piti tämän hartioilla kättään avopuoliso Jarno Suokas.

Ei auta itku markkinoilla, ajattelin. Minun oli aivan turha alkaa Roosan takia jääväämään itseäni tutkimuksesta. Oli tietysti mahdollista, että Roosa oli kertonut meistä jollekin paikallaolijalle. Vetäisin henkeä kuin kylmään veteen sukeltaessa ja aloitin:

– Huomenta kaikille. Olen komisario Sami Korteniemi ja vastaan tämän kuolemantapauksen tutkinnasta. Joudumme tekemään teille hankalia kysymyksiä, selvittämään liikkeenne ja olinpaikkanne viime yön aikana. On syytä vahvasti olettaa että naapuritalon omistaja Jussi Rönkä on murhattu.

Sanani saivat aikaan joukon hämmentyneitä huudahduksia. Jarno Suokas astui askeleen minua kohti. Hän oli tumma, harteikas mies ja hänen huulensa väpättivät hermostuneesti kun hän puhui:

– Tästä talosta ette murhaajaa löydä, komisario. Meillä kenelläkään ei varmasti ole mitään tekemistä asian kanssa. Sitä paitsi, olemme olleet kaikki nukkumassa.

– Asia ei aivan niin ole, totesin ja katsahdin nuorenparin suuntaan. Aino Koutelo punastui ja Petteri Korpua mutisi hiljaisella äänellä:

– Kävimme ulkona kävelyllä ja löysimme ruumiin jokirannasta.

Suokas päästi kummallisen äännähdyksen ja väen katseet kääntyivät Ainoon ja Petteriin. Kaikkien paitsi vanhan äidin, joka tuntui olevan muissa maailmoissa. Rauno Isometsä katsoi asiakseen ottaa roolia ja kohottautui nojatuolistaan. Hän oli seitsemissäkymmenissä, harmaantunut ja ryhdikäs. Silmissä oli levollinen ilme ja ääni tuli jostain syvältä:

– Komisario, olemme tietenkin käytettävissänne jotta saatte selvitettyä tämän ikävän tapauksen.

– Kukaan ei voi toistaiseksi poistua talosta. Jututamme kohta teitä jokaista vuorollaan.

Käännyin menemään. Ovella en voinut olla vilkaisematta Roosan suuntaan. Katseemme kohtasivat sekunniksi. Olin lukevinani hänen silmistään jotain pelon sekaista.

Palasin jokirantaan, jossa lääkäri Riitta Reini oli juuri lopettelemassa tutkimustaan. Reini oli kookas, hymytön nainen. Olin tuntenut hänet jo kauan työn merkeissä, mutta muutoin en tiennyt hänestä juuri mitään. Reini hymyili vaisusti ojentautuessaan seisomaan ruumiin viereltä.

– Lyöty päähän, todennäköisesti kivellä, kuten olit varmaan jo itsekin päätellyt. Isku on ollut kova.

– Erityisen raju?

– Katsoin suurennuslasilla haavan. Kivestä on irronnut mikroskooppisen pientä sirua. Mitään merkkejä kamppailusta ei ole. Isku on tullut täysin yllättäen.

– Olisiko ollut sovittu tapaaminen? Kääntänyt selkänsä lähteäkseen. Raivostunut keskustelukumppani on silloin iskenyt takaa päin.

– Ehkä. Jätän sinun pohdittavaksi.

– Mitä arvioit kuolinajasta?

Reini raaputti hetken poskeaan etusormellaan, mikä oli hänen tapansa ilmaista että syvä mietintä on käynnissä.

– Yö oli kylmä, alle viisi astetta. Kuolinkankeus ja ruumiin lämpötila viittaavat yhden korville. Plusmiinus tunti.

Reinin lähdettyä jäin hetkeksi katselemaan joen kuohuja. Virtaus oli tällä kohtaa reipas. Miksi Rönkä oli tullut yöllä jokirantaan ja kenet hän oli siellä tavannut?

– Kaunis paikka, kuului takaani. Kervinen oli saapunut seurakseni.

– Niinpä.

– Heikkinen on jututtamassa noita lähellä asuvia tienvarren asukkaita. Näkikö tai kuuliko joku yöllä jotain.

– Ok. Näkyikö Röngän talossa merkkejä että hänellä olisi ollut yöseuraa?

– Ei. Keittiön pöydällä oli kahvikuppi ja tiskialtaassa yksinäinen ruokalautanen. Eikä kylppärissä näkynyt merkkejä ylimääräisistä yöpyjistä. Ei pyyhkeitä, hammasharjoja eikä merkkejä naisystävistä.

– Kirjeitä, laskuja, viestejä?

– Otin nipun työpöydältä mukaan. Ensisilmäyksellä ei mitään ihmeellistä.

– Katsotaanpa niitä sitten. Näkyikö tietokonetta ja puhelinta?

– Läppäri ja kännykkä olivat pöydällä. Puhelimesta akku loppunut.

– Puhelutiedot ja sähköpostit pitää selvittää mahdollisimman pian.

– Olen yhteydessä tekniikan porukkaan.

Panimme tupakaksi ja polttelimme hetken mitään puhumatta. Kervinen rikkoi hiljaisuuden:

– Pomo, mietin että miksi murhaaja jätti ruumiin tähän eikä työntänyt sitä veteen. Virta olisi vienyt sen ja se olisi löytynyt ehkä aikain päästä jos ollenkaan.

– Ehkä homma keskeytyi, murhaaja kuuli tai näki jonkun tulevan.

Kervinen rypisti joka suuntaan sojottavia kulmakarvojaan ja nyökkäsi. Tumppasimme tupakat ja lähdimme.

– Eteläpäädyssä on kirjastohuone, sanoi Kervinen kun tulimme pappilan pihaan.

– Jututetaanpa ihmisiä sitten siellä. Pyydä Roosa Isometsä tulemaan ensiksi. Tutki sitten herrasväen makuusalongit, löytyykö jotain johtolankaa, joka viittaisi jonkun suhteesta Rönkään.

En ollut vielä kertonut Kerviselle Roosasta. Toki tiesin, että en voisi pimittää kollegalta sellaista asiaa. Mutta sitä ennen halusin ottaa selvää, mikä tämä Isometsän klaani oli ja mitä Roosalla oli kerrottavaa. Nainen oli potentiaalinen murhaepäilty eikä ajatus miellyttänyt minua lainkaan…

Jatkuu seuraavassa numerossa.