Kyypelto

Julkaistu 22.12.2021

Teksti: Uolevi Haapala

Olin aina hymähdellyt säälivästi niille nuoruusvuotensa ohittaneille miehille,

jotka kaatoivat naamaansa roppakaupalla partavettä, avasivat muutaman ylimmän

paidannapin ja lähtivät baariin metsästämään naisia.

Mahdollisuudet kohdata unelmien prinsessa olivat tällä menetelmällä

suunnilleen samaa luokkaa kuin todennäköisyys törmätä uimarannalla joulutonttuun.

Tämä vertaus ei ollut suinkaan omani vaan työkaverini ja taisteluparini

ylikonstaapeli Kervisen, jonka huumori ja filosofiset pohdinnat

olivat täydellisesti omassa kategoriassaan.

Erosta selvittyäni olin toki joskus haaveillut että jossain olisi vielä nainen minua
varten. Olin vain alkanut väsyä etsimiseen. Erityisen väsynyt olin ollut sen
jälkeen, kun Sanna Lind, johon olin tutustunut Levin Rakkahotellin
murhamysteerin yhteydessä, katosi Inarissa kelomökillä vietetyn viikonlopun
jälkeen elämästäni. Lukuisien yhteydenottoyritysten jälkeen sain lopulta viestin:
”Anteeksi, anteeksi, anteeksi. On parempi ettemme tapaa enää.”

Kolminkertainen anteeksi oli sen verran vahva viesti, että se jäi vaivaamaan minua.

Kervinen, joka sai urkittua tapahtuneen tietoonsa parin yhdessä nauttimamme konjakin
jälkeen, epäili, että olin laittanut liikaa suolaa tunturilammesta onkimiini rautuihin.

Tyttäreni Milkakaan ei luulotellut, että hänen isänsä tie naisen sydämeen kävisi
vatsan kautta. Sen sijaan hän oli jo pitemmän aikaa patistanut minua Tinderiin,
josta en ollut lainkaan innostunut.

 – Jaa, että sinne esittämään. Elvistelemään jollain, mikä ei ole edes totta.
– Saamari, iskä! Kai sinussakin on hyviä puolia. Vahva, turvallinen, luotettava…
– ”Täällä keski-ikäinen, työhönsä urautunut, huumorintajuton ja ylipainoinen
rikoskomisario etsii sielunkumppania”. Luuletko, että nappaa?
– Miksei? Joku milffi saattaa heti iskeä kiinni. Haluaa, että panet sen käsirautoihin.

Istuin Tampereen Bar Bertelissä, rentoutumassa poliisiammattikorkeassa
viettämäni luentopäivän päätteeksi. Opiskelijat olivat esittäneet näsäviisaita
kysymyksiään ja pään surinan vaimentamiseksi olin päättänyt kumota
tuopillisen. Muistin äkkiä tyttäreni kanssa käymäni keskustelun ja kuulin Milkan
tirskunan korvissani. Olin ilmeisesti hymyillyt itsekseni, sillä joku sanoi
lähettyvilläni pehmeällä äänellä:

– Penni ajatuksista.
Nainen, jolla oli tyylikäs beigenvärinen jakku ja pillifarkut istui muitta mutkitta
viereeni. Hän sanoi nimekseen Roosa ja olemus oli hyvin säilyneen nelivitosen.
Ruskea tukka laskeutui olkapäille tyylikkäänä kuin samettiverho pappilan
ikkunassa. Muutoin hän ei varsinaisesti vaikuttanut pyhimykseltä. Tarjolla oli
laatuluokan tapaus: naisessa oli jotain, joka erotti hänet keskiverrosta
baarikärpäsestä. Keskinäinen sanailumme oli välittömästi luontevaa.

– Vai että komisario Sami Korteniemi? Kalskahtaa ihanan perisuomalaiselta.
– Ahaa. No, mitä se perisuomalaisuus sinun mielestä on?
– Luotettavaa. Turvallista. Mutta nyt on sinun vuorosi, herra komisario, jatkoi
nainen katsellen minua pilke silmäkulmassaan, – mitä sinulle tulee ensimmäisenä
mieleen, kun kuulet nimen Roosa Isometsä?
– Hmm…aitous. Pohjoinen ulottuvuus. Se kuuluu hienoisesti äänessäsi. Puhut h:n
päältä.

Nainen kiinnitti silmänsä pöydän pintaan, huokaisi hieman ja katsoi minua
uudelleen, hymyillen ohuesti.

– Oikein. Ylitornio, väylän varsi. Koetan kyllä nykyään puhua yleiskieltä. Mutta
pohjoisesta taidat olla sinäkin.
– Synnyin Pellossa. Eipä ole paljoa muistoja sieltä, neljävuotiaana tuli muutto
Rovaniemelle.
– Täällä ollaan kaukana kotoa. Diasporassa niin kuin juutalaiset. Mutta sinä asut
vielä Rovaniemellä?
– Juu, osoite on siellä. Mutta enimmäkseen asun työhuoneissa ja hotelleissa.
– Huoneissa ja hotelleissa. Sopisi johonkin elämäkertaan otsikoksi.
– Tai LP-levyn kanteen, täydensin.

Panin merkille Roosan yleissivistyksen. Yliopistokoulutus? Ajatukseni ehti
vanheta kolme sekuntia, kun nainen jatkoi:

– Ylioppilaaksi kirjoitin Ylitorniolla. Sitten painuin kauppaopiston naiseksi
Rovaniemelle. Työhommia Wetterillä ja sitten pääsin tänne Tampereelle
kauppatieteelliseen. Kandiksi valmistuin, mikään maisteri en ole. Taas Wetterille
töihin, tällä kertaa Tampereen taloon. Tuli perhettä. Mies, poika ja tyttö. Sitten
tuli ero. C´est la vie, eikö niin?
– Sinä näytät tutulta. Minulla oli joskus Volvo ja kävin Wetterillä sitä
huollattamassa.

Nainen hymyili veikeästi. Oivalsin, että sanani kuulostivat ei-niin-omaperäisiltä
iskurepliikeiltä. Roosa sormeili hetken viinilasiaan salaperäisen näköisenä,
siemaisi hiukan keskitäyteläistä Riojaa ja kohdisti sitten kiinteän katseen
minuun sanoen:

– No niin, herra komisario Sami Korteniemi: on kai se tunnustettava. Siitä on
aikaa, mutta minä muistan sinut. Olin vähän päälle parikymppinen likka. Kävelit
huoltohalliin sen tiskin ohi, jossa päivystin. Pysähdyit hetkeksi ja sanoit jotain
hauskaa.

Nainen sipaisi tukkaansa, hymy välähti taas ja silmät tarkastelivat minua
uteliaasti, kuin tutkien maaperää. Nainen tuntui niin avoimelta ja rehelliseltä
kuin yöseuralaista kaipaava voi olla, käymättä silti liian tungettelevaksi. Pienet
eleet, ne, jotka joko vetävät puoleensa tai työntävät luotaan, osuivat kaikki
maaliin, ne miellyttivät minua. Roosassa oli imua, joka pani minut koetteelle. Olin
tienhaarassa. Miten tästä eteenpäin? Tavallaan tiesin jo sen, vaikka jokin
minussa halusi vielä vitkastella. Osittain olin yhä kiinni menneessä, Sanna
Lindissä muun muassa. Toinen puoli minussa halusi mennä eteenpäin, antaa
jonkin uuden viedä mukanaan. Jälkimmäinen alkoi päästä voitolle. Se oli kuin
painija, joka vääjäämättä oli selättämässä vastustajaansa.
Myös epäilevä minäni höristi korviaan. Työssäni olin tottunut penkomaan ja
yhdistelemään asioita ja tullut jonkin verran kyyniseksi sattumille. Montaa
satunnaista kohtaamista on voinut edeltää jommankumman osapuolen pohjatyö.
Olisiko Roosa voinut seurata elämääni vaivihkaa, etsiä minut ja ujuttautua
seuraani? Jos niin olisi, mitkä olivat motiivit? Seksi? Pitempi suhde? Jokin muu?
Vastasin hänen katseeseensa, ja ravistin epäilykset mielestäni. Muutaman
tuokion päästä istuimme taksissa.

Roosa oli sanonut yksinkertaisesti, että mennään hänen luokseen jatkoille.
Pidimme toisiamme kevyesti kädestä, mitään puhumatta. Taksi pysähtyi
kerrostalon eteen Hervannassa. Maksoin kyydin. Tilavassa rappukäytävässä
harrastimme liikuntaa kipuamalla kolmanteen kerrokseen. Tunsin hengästyväni,
eikä se johtunut pelkästään portaista.

– Tervetuloa matalaan majaan, sanoi Roosa avattuaan kaksionsa oven.

Astuin Roosan perässä eteiseen. Jalat upposivat pehmeään villamattoon.
Eteisestä avautui parilla askeleella näkymä olohuoneeseen. Asunto oli siisti
Artekin huonekaluineen ja nahkasohvineen. Seinillä vaaleaa hempeyttä,
koristeltuna maisemajulisteilla ja modernilla taiteella. Mielessä kävi, että nyt
olen suossa eikä takaisin ole asiaa. Oli vain rämmittävä eteenpäin. Roosa heitti
jakkunsa tuolille ja ryhtyi irrottamaan korvakorujaan peilipöydän edessä.
Katselin häntä peilin kautta. Pieni hymy karehti naisen huulilla ja hänen sirot
sormensa tekivät sensuelleja liikkeitä. Aseteltuaan korvikset huolellisesti
pöydälle hän kääntyi, nojautui pöydän reunaa vasten ja sipaisi tukkaansa. Suuret
silmät välähtivät, sitten ripset laskeutuivat hetkeksi verhoamaan noita kahta
lähdettä. Jos naisen eleet olivat laskelmoituja, hän oli todella taitava.
Otin askeleen häntä kohti ja hän teki samoin. Ylitimme rajan, jonka jälkeen
välillämme ollut näkymätön magneetti alkoi toimia vastustamattomalla voimalla.
Roosan huulet painuivat omiani vasten. Kiskoimme vaatteet toistemme yltä.
Kädet ja huulet tekivät löytöretkiä toistemme ihoilla. Äkkiä Roosa livahti
taakseni ja ohjasi minut peilin eteen. Katsoimme toisiamme peilistä. Nainen
ujutti kätensä kainalojeni alta ja hyväili rintaani. Käännähdin, nostin Roosan
syliini ja kannoin hänet makuuhuoneeseen.

Parin tunnin kuluttua makoilimme lakanoilla, sanan mukaisesti kaikkemme
antaneina. Roosa oli nukahtanut ja tuhisi viehättävästi kainalossani. Minua ei
jostain syystä nukuttanut, mieleni teki tupakkaa. Nousin, vedin bokserit jalkaan
ja etsin savukkeeni. Vilkaisin samalla äänettömäksi hiljentämääni kännykkää ja
totesin helpottuneena, ettei hälytyksiä ole tullut. Pieni tuulen henkäys tuntui
parvekkeella kun polttelin. Katselin Tampereen kelmeitä valoja ja kuuntelin yön
ääniä. Kaupunki ei koskaan ollut hiljainen. Tämä oli toinen maailma kuin se
pohjoinen erämaa, jossa minun juureni olivat ja oli päiviä, jolloin siedin
cityelämää vain työläästi. Tämä hetki teki pienen poikkeuksen. Muistin
englanninkielisen idiomin ”Something made the difference”. Syy oli Roosa, mutta
en ollut vielä varma, mitä tuo pieni ero tulisi merkitsemään.
Parvekkeen ovi narahti. Roosa tuli yöpaidassaan luokseni ja kaivautui oitis
kainalooni.

– Tuli kylmä, kun et ollut vieressä.

Roosa pyysi tupakan. Polttelimme ääneti yhdessä, kunnes nainen katkaisi
hiljaisuuden.

– Saanko udella… kauanko siitä on kun sinä erosit?
– Taitaa tulla kohta seitsemän vuotta.
– Lihavia vai laihoja vuosia?

Naurahdin ja katselin hetken kaupungin kattojen silhuettia.

– Sitä mitä aina. Työhön uppoamista. Jo naimisissa ollessani vietin varmaan
enemmän aikaa ylikonstaapelin kuin vaimoni kanssa. Eikä hän kestänyt sitä.
– Mmm…
– Millaiset välit sinulla on entiseen elämääsi, kysyin vuorostani.

Roosa imi hetken savukettaan ja tokaisi sitten:

– Erosta on pari vuotta. Lapset maailmalla. Suvi on kaksikymmentäkaksi vee,
opiskelijavaihdossa Saksassa, ei pidä yhteyttä. Se on ollut aina sitä mieltä, että
meidän ero oli minun syytä. Roni, kaksikymmentä vee on töissä jossain
kuljetusfirmassa, käy joskus ja kärttää rahaa. Aikuinen ihminen, pitäisi huolta
asioistaan. Se luulee, että äiti kylpee rahassa.
– Miten Wetterillä sitten menee?

Roosa kohautti olkapäitään ja tuijotti vastapäisen talon seinää.

– Hyvin. Ostaahan porukka autoja. Mutta lähtisin, jos jotain muuta löytyisi.

– Joopa joo, kuulostaa varmaan hullulta. Palkka kyllä juoksee, mutta…
– Autokauppa taitaa olla vieläkin sitä vanhan liiton äijäkulttuuria, hymähdin ja
jatkoin:

– Entä ex-miehesi?
– Emme enää kiistele mistään. Ei ole elatusjuttuja, kun lapset ovat täysi-ikäisiä.
Pitäköön omansa ja sen blondin, jonka löysi työmatkoiltaan. Se uusi on vain
kolme vuotta Suvia vanhempi.

En udellut enempää, vaikka Roosan viittaus uuteen kumppaniin kieli jostain
katkeruuden jäänteestä. Mielessä kävi klassinen kysymys: kuka jättää
viehättävän, aikuisen naisen jonkun nuoren tytön takia?

 – Mitähän voitaisiin tehdä, kun nyt ollaan taas hereillä, kuului tuokion kuluttua
kainolostani.

Käänsin Roosan rintaani vasten. Nainen mutisi suudelman lomasta
suuhuni:
– Äläkä sano, että sinulla on aamulla kiire jollekin saamarin junalle.
– Itse asiassa…

Jatkuu seuraavassa numerossa.