Kuka rakastaa Marjaanaa?

TEKSTI: Uolevi Haapala

Julkaistu 21.10.2020

Uolevi Haapalan rikosnovelli. ”Kuka rakastaa Marjaanaa?” nousi yleisön suosikiksi Kalevan dekkarinovellikilpailussa 2019.

Muistin Marjaanan kouluajoilta. Eläväinen vauhtimimmi, aina pukeutuneena mustaan nahkapusakkaan, sinisiin farkkuihin ja pitkävartisiin saapikkaisiin. Tumma, aaltoileva hiuspehko oli hiukan silmillä ja tuon tuostakin hänen naurunsa raikui tyttöjengin keskeltä. Siinä oli sekoitus nuoruuden rempseää huolettomuutta ja pientä asiaan kuuluvaa huomionkipeyttä.

Nyt Marjaana makasi muutaman sentin paksuisessa lumessa Levin uusimman turistirysän, 12-kerroksisen Rakkahotellin takana. Yllään hänellä oli musta villapusero ja punainen hame. Kasvoilla oli hämmentynyt ilme. Tuntui kuin hetkellä millä hyvänsä suu leviäisi hymyyn ja railakas nauru kajahtaisi.

Koetin ravistella ylimääräiset tunteet päästäni. Sytytin tupakan ja keskityin kuuntelemaan rikoskonstaapeli Martti Kervisen tilannekatsausta. Vieressäni seisova langanlaiha mies selaili muistilehtiötään ja mutisi verkalleen:

– Vainaja on Marjaana Roiha, 37 vuotta. Eronnut, ei lapsia. Asuu Torniossa. Töissä Prisman vaateosastolla.
– Kuka hänet löysi?
– Roskakuski. Tuli hakemaan roskia viereisestä katoksesta ja omien sanojensa mukaan melkein peruutti vainajan päälle. Miehelle oli tehty läppäleikkaus hiljakkoin ja tämä oli ensimmäinen työaamu sairausloman jälkeen.
– Rankkaa. Onko oikeuslääkäristä tietoa?
– Tulossa kopterilla.
Tuijotin savukkeen hehkuvaa päätä ja sitten maassa makaavaa naista.
– Sanopa Kervinen ensivaikutelma. Mitä täällä on tapahtunut?
– Ei tappelun jälkiä tai huomattavia väkivallan merkkejä ruumiissa. Roska-auton jäljet ruumiin lähettyvillä. Naisella oli huone hotellissa. Kymmenes kerros. Olisiko hypännyt?
– Tai työnnetty alas.
– Roiha oli tullut eilen. Majoittunut yksin, mutta viettänyt iltaa neljän hengen seurueessa. Poistunut jonkinlaisen suukovun jälkeen porukasta.
– Ja sitten?
Kervinen kohautti kapeita harteitaan. Mietin, että tuo mies pääsisi tarvittaessa lipputangon taakse piiloon.
– Varmoja tietoja hänen liikkeistään ei ole. Konstaapeli Mäkikyrö on ovella vartiossa. Huone numero 1011.
– Eikö hotellissa ole valvontakameroita?
– On, mutta ei kuulemma kerrosten käytävillä.
Tuhahdin, sillä syy oli arvattava. Hotelli halusi suojella täällä majoittuvien julkkisten yksityisyyttä. Pikkutunneilla kun huoneiden ovilla saattoi käydä kuhina: kuka vonkasi kenenkin seuraa…

Helikopterin lähestyvä ääni kertoi kuolinsyyntutkijan saapumisesta. Kervinen jäi paikalle vastaanottokomiteaksi, minä lähdin hotelliin. Pienikokoinen johtaja riensi aulassa minua vastaan. Ojensin miehelle käden.
– Sami Korteniemi.
– Pentti Hulkkonen. Tämä on hyvin ikävää. Hoidattehan tutkimukset hienotunteisesti. Vierainamme on merkkihenkilöitä. Hotellin maineelle olisi tärkeää…
– Tiedän kyllä maineasiat, keskeytin tyypin vuodatuksen, – teemme työmme, muuta en lupaile. Käytyäni vainajan huoneessa haluan tavata tarjoilijan, joka palveli eilen illalla hänen pöytäänsä. Tiedoksi myös, että kukaan yövieraista ei lähde, ennen kuin häntä on jututettu.

Nousin hissillä kymmenenteen kerrokseen. Marjaanan huone oli tyypillinen hotellihuone. Seinällä Lapin tunturimaisema, sängyllä kylpytakki, sivupöydällä avattu laukku. Vedin vinyylihansikkaat käsiini ja tutkin paikat. Missään ei näkynyt kamppailun jälkiä, ei myöskään Marjaanan kännykkää. Parvekkeen ovi oli auki. Näin Kervisen ja oikeuslääkärin työssään alhaalla. Vihelsin heille ja heilautin kättäni. Poistuin huoneesta ja pyysin Mäkikyröä odottamaan Kervistä.

Ala-aulassa minua lähestyi vaalea nainen villakangastakissa.
– Sanna Lind. Tarjoilin hotellin ravintolassa eilen.
Hain meille kahvimukit ja istuimme juttelemaan sivummalle. Sympaattisen oloinen tarjoilija oli ilmiselvästi juuri kiskottu ylös sängystä. Siemailimme molemmat hetken tummapaahtoista, ennen kuin kävin varsinaiseen asiaan.
– Ravintolassa illasti eilen seurue, jossa oli mukana tummahiuksinen nainen. Musta villapusero ja punainen hame.
– Muistan seurueen, vastasi Lind käheällä äänellä.
– Tunsitteko naisen entuudestaan? Entä seurueen muut jäsenet?
– Nainen on ollut täällä ennenkin. Tuommoisessa porukassa en ole sitä aiemmin nähnyt.

Sana ”tuommoisessa” sai minut kiinnostuneeksi, kuten myös se, että Lind vilkuili puhuessaan ympärilleen. Yritin luoda häneen rohkaisevimman katseeni.
– Kuvailkaapa sitä seuruetta niin tarkasti kuin muistatte.
– Kaksi pariskuntaa. Toinen oli vanhempi pari. Se punamusta oli nuoremman miehen kanssa ja oli aika hiljainen. Näpräsi kännykkää, kun muut puhuivat viineistä. Käyttivät tarjoiluihin reippaasti rahaa. Möykkäsivät ja nauroivat välillä niin, että piti käydä huomauttamassa.
– Tiedättekö, asuivatko muut hotellissa? Mitä tekivät työkseen?
– Kaikki asuivat hotellissa. Vanhempi mies taisi olla teidän kollega.
– Sitten tuli riitaa?
Lind meni miettivän näköiseksi ja pudisti sitten epävarmasti päätään.
– En tiedä, mitä se oli. Mutta punamusta lähti hyvin äkäisesti ja sanoi ovella, että seuralaiseni maksaa. Kuten sitten tekikin.
– Jäivätkö muut pöytään?
– Joksikin aikaa, kyllä.
– Miltä tämän punamustan seuralainen vaikutti lähtiessään?
– Kiireiseltä.

Mietin kuulemaani. Naisen elekielestä päättelin, että oli jotain, mitä hän ei halunnut ainakaan ääneen kertoa.
– Pelataanpa yhtä peliä, sanoin, – kirjoitan paperilapulle väittämiä ja näytän niitä teille. Teidän ei tarvitse vastata ääneen. Hipaiskaa korvallistanne, jos väittämäni on tosi. Nainen nyökkäsi. Kaivoin taskustani kynän ja muistilappuja. Kirjoitin ensimmäiseen: SEURUEESSA OLI TUNNETTU JULKISUUDEN HENKILÖ. Lind hipaisi oitis korvallistaan. Toiseen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN USEIDEN ERI SEURALAISTEN KANSSA TÄÄLLÄ. Lind katsoi minua ja hipaisi taas korvallistaan. Kolmanteen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN HOTELLIN JOHTAJAN SEURASSA. Luettuaan tekstin Lind epäröi hetken. Sitten hän hipaisi korvallistaan. Bingo!

Kiiteltyäni Sanna Lindiä suuntasin jälleen ulos, ruumiin löytöpaikalle, jossa kuolinsyyntutkija Riitta Reini teki työtä toppatakissaan. Hän oli kookas, hymytön nainen. Vuodet ruumiiden parissa olivat karsineet hänestä eläväisyyden. Reini niisti nenänsä ja kävi suoraan asiaan:
– Kuolinaika yöllä kello yhden ja kahden välillä. Kuollut todennäköisesti maahan pudotessaan. Niska taittunut. Ruumiinavaus kertoo enemmän mahdollisista sisäelinvammoista.
– Onko sellaisia merkkejä, että olisi avustettu putoamista?
Reini hymähti ja kumartui esittelemään löytöään.
– Ruumiin oikealla sivulla on useita lautumia. Hän on siis tullut maahan oikealle kyljelle, mutta vasemman korvan takana on myös sinelmä.
– Eli…
– Siihen on osunut jokin. Sitten on toinenkin juttu.
Reini käänsi näkyviin Marjaanan nilkkojen etupuolet. Vavahdin. Noita sääriä olin joskus ihaillut. Kuolinsyyntutkijan sanat kuuluivat jostain kaukaa:
– Jokin on kolhaissut molempia sääriä samasta kohtaa.
Reini kohottautui ja totesi lakonisesti:
– Sivistynyt veikkaus: hänet on lyöty tainnoksiin ja heitetty alas tuolta yläkerroksen parvekkeelta. Mutta sinähän se tästä jatkat.

Reini oli kääntynyt jo pois päin toppatakkeineen ja laukkuineen. Mennessään hän huikkasi:
– Ruumiinavausraportti tulee, kun vainaja on käynyt pöydällä.
Kervinen oli seurannut sivummalla ja tuli viereeni.
– Taisit tuntea naisen, hän sanoi hiljaa.
– Näkyykö se noin selvästi?
Katsoin Marjaanan kasvoja, joissa alkoi olla jäistä kiiltoa ja mutisin:
– Mitä tapahtui, Marjaana? Kuka tappoi sinut?

Murhajutussa aika on kultaa, joten kävimme vauhdilla toimeen. Haastattelimme hotelliin majoittuneet ja henkilökunnan. Kukaan ei kylläkään ollut nähnyt mitään. Kello yhdentoista aikaan aulaan oli saatu koolle Marjaanan pöytäseurue. Otin heidät vuoron perään vastaan työhuoneessa, jonka hotelli oli järjestänyt käyttööni.

Ensimmäisenä ovesta astui tunnettu näyttelijä Kai Kallaskorpi. Hänen kädenpuristuksessaan oli voimaa ja katseessa avoimuutta. Miehekkäiden kasvojen ilme oli vakava. Avasin keskustelun suorasukaisella tiedustelulla:
– Kuvailkaapa suhdettanne Marjaana Roihaan.
– Jaa-a, sanoi Kallaskorpi huokaisten syvään, – se ei valitettavasti ehtinyt alkua pitemmälle.
– Kuinka tapasitte?
– Tapasimme ohimennen vuosi sitten Levillä. Silloin emme treffailleet vielä. Marjaanalla oli…toinen viritys. Mutta jonkinlaista kiinnostusta syntyi jo silloin. Tiedätte kai, millaista se on?
– Sanotaan, etten tiedä.
Kallaskorpi asetteli kyynärpäät pöydälle ja nojautui eteenpäin.
– Marjaana treffaili useita miehiä, ilman vakavampia aikomuksia. Varmaankin hän jätti jälkeensä jonkun särkyneen sydämen. Minua se ei varsinaisesti haitannut. Ajattelin toki, että meille voisi syntyä jotain pysyvää. Tapasimme eilen hotellin aulassa, juttelimme ja pyysin hänet kuohuviinille. Sitten myös illallisseuraksi.
– Seurassanne oli toinen pariskunta.
– Kaarlo ja Marjatta Harjula. Komisario Harjula oli asiantuntija-apuna viimeisimmässä leffassani. Olimme sopineet illastamisesta Levillä.

Kaarlo Harjulan nimi oli kunnioitusta herättävä. Entinen kollegani Rovaniemeltä. Nykyään Helsingissä, keskusrikospoliisissa.
– Oliko heillä jokin yhteys Roihaan?
Kallaskorpi pudisti päätään.
– Mistä teille tuli riitaa Marjaanan…Roihan kanssa?
Elokuvatähti nojautui taaksepäin ja kynsi korvallistaan.
– Luonnonsuojelusta. Olimme eri linjoilla Lapin tulevaisuuden suhteen. Olin kuvitellut, että Marjaanakin kannattaisi alkuperäisen maiseman säilyttämistä. Sen sijaan hän halusi lisää lentokenttiä ja laskettelurinteitä.

Olin sanomaisillani, että tuo ei todellakaan kuulostanut hänen tapaiseltaan. Viime tingassa sain nielaistua sanat ja jatkoin:
– Maksoitte kuitenkin molempien laskun. Tapasitteko myöhemmin illalla?
Kallaskorpi pudisti jälleen päätään.
– Emme. Menin huoneeseeni ja katselin leffaa.
– Mitä leffaa, kysyin nopeasti. Vastaus tuli yhtä nopeasti:
– Jokikyttä. Ei Willisin parhaita, mutta sain nollattua sillä pääni.
Katsoin näyttelijää hetken aikaa kiinteästi silmiin. Niihin tuli sumua ja hän sanoi hiljaa:
– Kovin surullista ja järkyttävää, mitä tapahtui. Hyppäsikö hän?

En vastannut heti. Vaistoni sanoi, että Kallaskorpi ei ollut tappaja. Sama vaisto sanoi myös, että hän salasi jotain. Ehkä siihen oli erityinen syy, joka vielä paljastuisi.
– Selvitämme, mitä tapahtui. Pyydän teitä olemaan tavoitettavissa.
Kallaskorpi kääntyi ovella ja kysyi:
– Anteeksi, oliko nimenne siis Sami Korteniemi?
– Kyllä. Kuinka niin?
Katsoin näyttelijää yllättyneenä.
– Haluan muistaa tapaamani hyvät ja älykkäät ihmiset, vastasi Kallaskorpi. Jäin tuijottamaan sulkeutuvaa ovea mietteissäni.

Seuraava tapaamiseni oli Kaarlo Harjulan kanssa. Kookas, viisikymppinen

komisario puristi kättäni ja istui työtuoliin, joka parkaisi hänen allaan. Hän oli odotetun itsetietoinen keskustelukumppani.
– Viehättävä nainen. En tuntenut häntä. Tosi ikävä juttu. Saat varmaan selvitettyä, mitä tapahtui.
– Aion kyllä selvittää. Miten iltanne sujui sen jälkeen, kun Roiha ja Kallaskorpi olivat poistuneet seurastanne?
– Jaa-a, otimme vielä yhdet terävät Marjatan kanssa ja kömmimme nukkumaan. Huoneemme on kahdeksannessa kerroksessa.
– Mihin aikoihin menitte?
– Olisiko ollut puoli yhden korvilla.
– Kuulitteko tai näittekö mitään?
– Emme.

Muutaman tavanomaisen poliisiläpän heitettyään komisario poistui. Seuraavaksi huoneeseen astui Harjulan puoliso. Marjatta oli tyylikäs, solakka nainen vaaleanruskeassa housupuvussa. Vain silmäkulmien ja kaulan rypyt paljastivat, että hän alkoi lähestyä kypsempää keski-ikää. Nainen vastaili vielä miestäänkin lyhyemmin ja ytimekkäämmin kysymystulvaani. Vastaukset pitivät täydellisesti yhtä miehen kertomuksen kanssa. Marjatta Harjulan mentyä Kervinen tuli sisään ja istahti tuolille.
– Rikostekninen tutkinta on tehty. Huoneesta löytyivät Kai Kallaskorven sormenjäljet.
– Hmmh. Miestä on kuultava uudelleen. Marjaanan kännykkä olisi ollut hyvä löytää.
– Tappaja on voinut viedä sen.
Ovelle koputettiin jälleen. Konstaapeli Tommi Mäkikyrö kurkisti sisään ja ilmoitti:
– Pomo, täällä pyrkii vielä puheillenne eräs, jota äsken jututitte.
Hätkähdin. Aavistin, että seuraavat hetket toisivat vastauksia kysymyksiimme.
Olinkin oikeassa…

Kello kolme iltapäivällä poltin tupakan hotellin edustalla. Tunturin tuuli puri kasvojani. Hyvä niin, sillä tunsin tarvitsevani kohta kylmää päätä. Kervinen huikkasi ovelta:
– Kaikki ovat nyt takkahuoneessa!
Astelin viihtyisään huoneeseen, jonka takassa paloi tuli. Sohvatuoleilla istuivat Kallaskorpi, Harjulat, johtaja Hulkkonen ja tarjoilija Sanna Lind. Istuin takan viereen, vastapäätä kokoontunutta seurakuntaa ja aloitin selvitykseni:
– Kiitos, kun tulitte kaikki paikalle. Viime yönä murhattiin tässä hotellissa Marjaana Roiha. Hänet heitettiin alas kymmenennen kerroksen parvekkeelta. Selvitetäänpä ensin, kuka uhri oli? Marjaana oli vaatemyyjä, joka vaihtoi välillä viihteelle ja sukelsi Levin yöelämään. Eikä hän ollut pelkästään omasta nautinnonhalustaan liikkeellä, vaan hänellä oli sopimus iskeä seuralaisikseen varakkaita asiakkaita, tuomaan rahaa Rakkahotellin kassaan.

Hulkkonen pomppasi pystyyn ja huudahti:
– Törkeä väite!
– Istukaahan alas, kehoitin – asian todentamiseksi riittänee, jos vilkaisemme teidän puhelin- ja tietokoneliikennettänne hiukan tarkemmin. Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista, emme ole siitä kiinnostuneet. Tiedän, ettette murhannut Marjaanaa, vaikka teillä olisi kieltämättä ollut motiivi.
– Kuinka pirussa…
– Mustasukkaisuus. Tai se, että Marjaana halusikin vakiintua ja jättää hämärät bisneksenne. Hän tapasi täällä vuosi sitten Kai Kallaskorven. Molemminpuolinen kiinnostus syttyi jo tuolloin, joten nähdessään jälleen täällä he päättivät illastaa yhdessä. Harjulat tulivat mukaan Kallaskorven tuttavina. Illallinen neljälle ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti. Marjaana ei pahemmin osallistunut keskusteluun. Lopulta Marjaanalle ja Kallaskorvelle syntyi riitaa ja Marjaana poistui pöydästä. Riita ei silti ollut todellinen syy poistumiseen. Hän pelkäsi.

Käänsin katseeni Kaarlo Harjulaan.
–Komisario Harjula, väititte, ettette tuntenut Roihaa. Ettekä varmaan aluksi tuntenutkaan. Mutta Marjaana tunsi teidät.
– Mitä tarkoitatte, murahti Harjula.
– Kolme vuotta sitten Pellossa, tammikuisena iltana teidän autonne töytäisi potkukelkkailijaa. Hänen edellään potkutteli Marjaana Roiha, joka suuntasi otsalamppunsa paikalta pakenevan auton kuljettajaan. Eilen, illallispöydässä hän tajusi katselevansa samaa miestä.
– Naurettavaa, kivahti Harjula, jatkaen ivallisesti:
– Keksikääpä jotain muuta, Korteniemi, jos haluatte osoittaa paremmuuttanne poliisina.
– Olitte juuri saamassa huippuviran keskusrikospoliisista. Miksi vaarantaa sitä? Oliko promilleja veressä? Mitä yhdestä potkukelkkailijasta! Roiha ei nähnyt lumimyräkässä auton rekisterinumeroa, mutta kuljettajan kasvot jäivät mieleen. Marjaana oivalsi olevansa suuressa vaarassa, jos tuo mies oli puolestaan tunnistanut hänet. Marjaana kehitti tahallaan riidan Kallaskorven kanssa, jotta saisi syyn poistua seurasta.

Huoneessa oli hiljaista. Kaarlo Harjula katsoi minua silmät puoliummessa. Marjatta Harjulan kasvot olivat kivettyneet. Hulkkonen ja Lind näyttivät hämmentyneiltä. Kallaskorpi katsoi tulta.
– Marjaanan oli saatava tieto asian todellisesta laidasta Kaille, johon hän vaistomaisesti luotti. Sanna Lind sai toimia kuriirina. Poistuessaan Marjaana sanoi Lindille, että hänen seuralaisensa maksaa laskun. Samalla hän sanoi jotain muutakin.
– Minun piti kirjoittaa laskuun: ”Anteeksi. Tule huoneeseeni, niin selitän. Älä kerro Harjuloille. M.”
Sanna Lind katsoi puhuessaan lämpimästi minua. Nyökkäsin hänelle.
– Kenellekään ei saanut kertoa. Maineikkaan rikospoliisin sana olisi Marjaanan sanaa vastassa. Vain ehdottoman luotettava ja lahjomaton lainvartija voisi häntä puolustaa. Siksi Kai Kallaskorpi halusi varmistaa jutellessamme nimeni. Hän muisti Marjaanan maininneen minut.
– Sain viestin ja toimin sen mukaan, puuttui Kallaskorpi puheeseen, – Marjaana antoi minulle kirjeen välitettäväksi luotettavalle poliisille, jos hänelle sattuisi jotain. Olisinpa vain jäänyt yöksi…

Kallaskorven ääni särkyi. Kaivoin taskustani kirjekuoren ja katsoin Harjuloita.
– Motiivi murhaan on kädessäni. Haluatteko kertoa itse loput?
– Bluffaat, sanoi Kaarlo Harjula, – jollei sinulla ole päteviä todisteita, virkaurasi on loppu.
Silloin Marjatta Harjula heräsi eloon, hyppäsi ylös ja huusi:
– Älä viitsi! Peli on pelattu. Sinä tapoit sen naisen. Sinä heitit sen alas parvekkeelta.
Naisen puhe jatkui vielä muminana, kun Kervinen oli napsauttanut Harjuloille käsiraudat.
– Odotimme, että oli hiljaista, vedimme hansikkaat käsiimme ja menimme portaikon kautta Roihan ovelle. Tiesimme numeron, koska olimme käyneet Kallaskorven kanssa noutamassa Roihan illallisseuraan. Koputin oveen ja voihkin sen läpi: ”Marjatta Harjula täällä, auta! Kaarlo vaanii minua. Tiedämme molemmat, mitä se on tehnyt. Meidän pitää yhdessä saada se satimeen.” Niin se avasi oven. Astuin naisen ohi ja käänsin sen itseeni päin. Silloin Kaarlo pujahti perässäni sisään ja tainnutti sen kämmensyrjällä. Kaikki kävi helposti. Otimme Roihan kännykän ja piilotimme sen väliaikaisesti huoneemme tuuletuskanavaan. Epäilimme, että siinä saattoi olla kiusallisia tietoja.

Pariskunta ohjattiin hotellin edessä odottavaan poliisiautoon. Seisoimme Kervisen kanssa pitkään paikoillamme, katsellen loittonevia perävaloja.
–Sanna Lind on muuten ihan ok, lausahti Kervinen lopulta. Huokaisin ja sytytin tupakan.