Kirjailijakeskustelu käytiin festivaaliklubilla Voimalassa

Myllytullissa sijaitseva Voimala 1889 on upea rakennus. Kun lähestyn sitä illan hämärässä, melkein saatan kuulla kavioiden kopseen ja vankkureiden kolinan. Tekisi mieleni kuvailla myös tulisoihtuja ja öljylamppuja valaisemassa rakennuksen lähitienoota. Saattaa näinkin olla ollut, mutta edistyksellisessä Oulussa paloivat jo tuolloin valot, joihin Voimala tuotti sähköä.

Pujahdan sisään Voimalan pääovista ja tulen kauniisti valaistuun saliin, jonka katossa kimaltelevat diskopallot kutsuvat takaisin tälle vuosituhannelle. Tänään Voimalassa virtaa ikiaikainen energia. Esiintymislavalla on pari kuninkaallisen väristä samettituolia, joihin pian istahtaa kirjailijoita kertomaan tuoreista teoksistaan. Taustan tiiliseinää koristavat sininen ja pinkki spottivalo sekä lavasteenomaisesti Rommakko-yhtyeen viulu ja kontrabasso.

Perjantai 9. syyskuuta on ollut kirjallisuuden juhlaa. Oulun kirjailijaseuran järjestämän Uuden kirjallisuusfestivaalin puitteissa on järjestetty kirjoihin ja kirjallisuuskulttuuriin liittyviä tapahtumia Valveen kahvilassa. Nyt on iltajuhlan aika.

Tilaisuuden juontaa Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen. Hän on myös mieskuoro Huutajien jäsen, mutta huutotaitoja hän ei tänään tarvitse. Salissa tunnelmasta nauttii kolmisenkymmentä ihmistä.

Anna Isolalla tulee tänään olemaan pitkä ilta. Hän jututtaa kaikkia kolmea illan kirjailijaa. Heidän kirjoissaan on sattumalta yhteinen nimittäjä: ne kaikki ovat paikkaorientoituneita.

Ensimmäisenä haastateltavana on kirjailija Pauliina Vanhatalo. Hänen uusin romaaninsa Vastuulliset sijoittuu Raaheen.

Vanhatalo kertoo, että Raahessa lähellä heidän kotiaan on purkamistaan odottava autiotalo. Jossain vaiheessa talo muutti Vanhatalon päähän. Hänen oma lapsiperheen arkensa muodosti kontrastin hylätylle talolle, joka sekin oli joskus tulvinut elämää. Löytyi täydellinen aihio hyvälle tarinalle.

Vanhatalo maalaa Raahesta kuvaa miljöönä, jossa ihmiselon eri puolet ja kerrostumat elävät yhdessä limittäin ja lomittain. Vierekkäin on hyvinvointia ja entisöityjä rakennuksia sekä homeelta haisevia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia. Keskiluokka ja elämän laitapuoli saattavat Raahessa elää rinnakkain.

Haastattelija Isola jatkaa Vanhatalon kanssa jutustelua Raahen maamerkeistä, Vesitornista ja Tehtaasta. Keskustelijat pohtivat niiden merkitystä raahelaisuudelle. Sitten mainitaan sana ”perhesurma”.

Yleisö höristää korviaan. Onko Pauliina Vanhatalo kirjoittanut rikosromaanin?

Ei hän ole. Eikä oikeastaan edes romaania rikoksesta. Vanhatalon kirja johdattaa lukijansa perhesurmien maailmaan takaovesta. Uuteen kotiin muuttanut perhe saa tietää, että heidän asuttamassaan talossa on tapahtunut perhesurma. Tieto ei voi olla vaikuttamatta perheeseen.

Vanhatalon ja Isolan jutellessa salissa on aivan hiljaista, lavallakaan ei elehditä. Yleisö puhkeaa haastattelun lopuksi taputtamaan. Pienen tauon aikana kirjailija ehtii signeerata uunituoretta kirjaansa ostajille.

Seuraavaksi lavalle kapuaa kirjailija Jarno Mällinen. Siinä, missä Vanhatalon kirja piirtää tarkkaa kuvaa Raahesta, Mällisen Käpylän idyllin romaani tekee saman Helsingin Käpylälle.

Tarina sijoittuu silloisen duunarikaupunginosan muutamaan kauniiseen kesäpäivään tavoitellen nostalgian tummempaa puolta. Siitä voi ammentaa menetyksen sekä menetetyn todellisuuden tunnetta, jota 70-luvun ikäluokka varmasti kaihoaa.

Kirjassa isä ja poika muuttavat Käpylään. Tuon ajan lapset saivat seikkailla ympäristössä varsin vapaasti, eivätkä vanhemmat olleet kovinkaan tietoisia, mitä jälkikasvu päivisin puuhasi. Nykypäivän näkövinkkelistä katsottuna puuhat saattoivat usein olla jopa vaarallisia.

Kyseessä ei ole omaelämänkerrallinen romaani, vaikka sen lähtökohta onkin Mällisen lapsuudessa, josta tekijä poimii rakennusaineksia tarinaansa. Kirja kuvailee Käpylää nuoren pojan silmin.

Mällinen toteaa Käpylästä näin:

”Fantastinen kasvuympäristö nimenomaan tässä sanan molemmissa merkityksissä. Siellä todella oli sellaista sadunomaista hohdetta.”

Jarno Mällisen haastattelussa taitaa siinäkin olla satumaista hohdetta. Mällistä kuunnellessa päässäni alkaa pyöriä hitusen rakeinen muistojen raita. Minkälainen lienee kirja, jos jo kirjailijan haastattelu saa corteksin värähtelemään nostalgisista tuokiokuvista. Tuota satumaista hohdetta tihkunee myös kirjan sivuilta.

Kaikkia muistoja aika ei kuitenkaan kultaa. Mällinen mainitsee Koskelan jengin, joka oli hirveän pelottava. Tyypit ilmestyivät aina jostain, eivät puhuneet mitään mutta tekivät pahoja juttuja. Koko illan ainoa tunteenpurkaus lavalla tapahtuu puhuttaessa Koskelan jengistä, jota käsiteltäessä kirjailija vaikuttaa hieman tuohtuvan. Siitä on helppo päätellä, että ainakaan Koskelan jengi ei ole puhdasta fiktiota.

Kaukovainiolla on asuinalueena tietynlainen kaiku, jossa harvemmin kumisee lähiöidylli.

Tommi Takkunen vietti lapsuutensa Oulun Kaukovainiolla, joten alueen päätyminen kirjan nimeksi oli luonnollista.

Vanhatalon ja Mällisen romaaneista poiketen Kaukovainio ei ole puhtaasti paikkasidonnainen. Se pyrkii kuvaamaan Kaukovainiota ensisijaisesti henkisessä merkityksessä.

”En kuitenkaan lähtenyt millään tavalla uudistamaan lähiöromaania. Halusin kuvata lähiön ensisijaisesti mielenmaisemana, jonkinlaisena turvasatamana, mutta myös näköalattomana paikkana. Turvallisuus ja näköalattomuus saattavat joskus kulkea käsi kädessä.”

Takkunen jatkaa, ettei hän halunnut kirjoittaa lähiöromaania, jossa alue kuvataan ongelmien käärmeenpesänä. Hän halusi kirjottaa lähiössä asuvista ja siitä, miten lähiö heihin vaikuttaa ja miten heille käy sitten, kun he pyrkivät pois sieltä.

Takkusen kirjassa on kolme päähenkilöä. Tarinan jakaminen usealle päähenkilölle on nerokas idea ja tuo tapahtumiin moniulotteisuutta ja vivahteita.

Kaukovainio on kollektiiviromaani. Se kuvaa nuoria oman elämänsä aloittamisen kynnyksellä, mikä on jollakin tavalla pelottavaa ja mihin liittyy riskejä. He tekevät virheitä ja ovat hukassa, mutta kirja ei esitä heitä epäonnistujina. Sanoma on siinä, että aina on toivoa ja suurimmankin synkkyyden keskellä löytyy keinoja nousta jaloilleen.

Kaukovainio on Takkusen esikoisromaani, joten en voi olla kysymättä häneltä haastattelun jälkeen, miltä hänestä tuntui, kun hän sai valmiin kirjan käsiinsä.

”Samalta kuin ensimmäisen novellikokoelmani julkaisun jälkeen: todella epäuskottavalta. Tapahtuuko tämä minulle? Kun romaanin näki painettuna ja kansissa, niin tuntui, että tässä täyttyy nyt monet unelmat”, Takkunen vastaa ja viittaa samalla esikoisnovellikokoelmaansa Tulevaisuus kuuluu bingoemännille.

Kirjailijoiden tyhjennettyä pajatsonsa Rommakko-yhtye pääsee lavalle, ja haastatteluiden rekvisiittana näyttäytyneille soittimille löytyy parempaa käyttöä.

Perjantai-ilta on jo pitkällä, ja baari on auki. Se selittää pöydille ilmestyneet tyhjät lasit. Kirjallisuusväki pistää tanssiksi salin perällä, mahdollisimman kaukana yhtyeestä. Mietin, onko paikalla pelkkiä introverttejä.

Sitten tajuan, että lavan eteen eivät oikeastaan mahdu kuin yksittäiset jammailijat. Lavan sijainti on muutenkin huono. Rakennusta kannattelevat pilarit toimivat tehokkaina näköesteinä moneen suuntaan. Kirjallisuusväkeä asia tuskin hirveästi haittaa, se kun on tottunut rakentamaan maailmoita päidensä sisälle, mutta soittajia käy sääliksi. Olisi varmasti innostavampaa esiintyä, jos tanssittaisiin lavan edessä ja mielellään koko ajan.

TEKSTI JA KUVAT: JOEL OLLIKKALA

PS. LUE STIIKNAFUULIASTA MYÖS ANNA ISOLAN ARTIKKELI ”TUTUILLA KULMILLA ROMAANIN SIVUILLA”.