Katariina Vuori: Merireittejä menneisyyteen. Kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

ANALYSOITAVANA HISTORIAAN JA HENKILÖKOHTAISIIN MUISTOIHIN KURKOTTAVA TIETOKIRJA

Katariina Vuoren Merireittejä menneisyyteen (Like 2022) kertoo merikapteeni Fridolf Höökin tarinan. Vuoden 1868 marraskuussa purjelaiva Imperator Alexander II lähti Bremerhavenin satamasta Höökin komennossa Amurinmaahan mukanaan joukko paremmasta elämästä unelmoivia suomalaisia. Heidän tarkoituksenaan oli muodostaa Siperian takamaille suomalainen ihannesiirtokunta.

Merireittejä menneisyyteen on moniulotteinen tietokirja. Se on historiankuvaus, elämänkerta ja merikirja, joka tarjoaa lukijalleen muhevan seikkailukokemuksen. Se on kirja rakkaudesta ja elämisen tuskasta sekä muistoista, joiden äärelle emme aina itse uskalla purjehtia. Lisäksi tässä kirjassa kahvi on aina valmista.

Rakastuminen on kirjan johtomotiivi ja sidetarina. Fridolf Höökiin rakastumisen kautta Vuori määrittää ne intressit, joiden avulla hän tarkastelee kapteeni Höökin elämää. Se lienee myös koko teoksen synnyttänyt voima, jonka avulla kirjailijalle alkoivat avautua jopa kyrilliset aakkoset.

Merireittejä purjehdittaessa kurkistellaan kapteenin sieluun vuoroin kertojan mietteiden tai historian valokeilan valossa. Siihen tarkoin varjeltuun soppeen, jonka kynnyksen yli vain kapteenin koiralla taisi aikoinaan olla lupa astua.

Kirjan päähenkilöt ovat kapteeni Fridolf Höök sekä kertoja Katariina Vuori. Purjehdukselle Amurinmaahan lähti noin 30 hengen joukko, mukanaan farmaseuttiopiskelija ja valokuvaaja Carl Schoultz, ylioppilas Janne Söderhjelm ja muita henkilöitä, jotka nousevat kirjan lehdiltä esiin sitä mukaa, kun tarina heitä tarvitsee.

Höökin persoonaa Vuori määrittää koko kirjan ajan. Oliko hän vain ajalleen tyypillinen merikapteeni: rohkea, älykäs ja itsenäinen mies, jota ympäröi yksinäisyys ja jota ympäröi surumielinen haikeus? Millainen luonne kuljettaa miestä, joka hädin tuskin varhaisteini-ikäisenä pestautuu messipojaksi Rio de Janeiroon menevään laivaan – ilmeisesti vielä äitinsä tietämättä?

Höökin elämässä draamaa ja rakkautta riittää. Kapteenin historiasta putkahtelee esiin naisia, ja Vuorella riittää tekemistä selvitellessään, kenen tai keiden kanssa kapteeni oli naimisissa ja murhattiinko tämän kotona emännöitsijä vai vaimo. Murhaaja tiedetään – rosvojoukko Hunghuusit – mutta surmatun henkilöllisyys ei meinaa selvitä millään. Kirjasta löytyy myös dekkarin havinaa.

Schoultzin ja Söderhjelmin puuhia kirja seuraa tarkasti, ja he ovatkin mielenkiintoisia persoonia. Jälkimmäinen ei naisista tunnu perustavan pätkääkään, kun taas Schoultz ainakin omien muistelmiensa mukaan vetää nuoria naisia puoleensa magneetin lailla heti laiturille astuessaan. Suomalaismiehet muodostavat oivan parivaljakon hortoillessaan Imperator Aleksander II:n reitin varrelle osuvissa satamissa.

Kirjan tarina etenee kahden erillisen pääkertomuksen varassa. Toisessa seurataan Imperator Alexander II:n matkaa kohti vaikeuksia ja koettelemuksia, joita elannon hankkiminen Amurinmaalla aiheuttaa. Matkan tapahtumat sijoittuvat reilun 150 vuoden taakse ja historialliselta osaltaan puhkaisevat 1900-luvun rajapyykin muutamalla vuodella.

Merihenkiseen kirjaan uppoutuu helposti. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa, kuten ammattikirjailijalta on lupa odottaa. Henkilöt ja tarinat puhkeavat harvinaisen herkästi eloon kirjan lehdiltä.

Kertoja jutustelee useasti kapteeni Fridolf Höökille 2. persoonamuodossa. Vierastin aluksi tätä, ja kesti hetken tottua siihen. Lukemisen edetessä ymmärsin ratkaisun nerokkuuden. Kertoja ei vain uppoudu päähenkilön ajatusmaailmaan vaan vangitsee sinne myös lukijansa. Sinä-muodossa esitetään paljon henkilökohtaisia, kohti käyviä ja osuvia kysymyksiä. Ne tekevät tarinasta interaktiivisen, sillä ne pakottavat lukijan osallistumaan ja miettimään, mitä Höökin päässä oikein liikkuu.

Siirtokunta sai havaita, että yhteiselo kommuunissa ei ollut ruusuista. Jos matkalle oli lähtenyt itseään pakoon, eivät ongelmat merimatkan aikana huuhtoutuneet minnekään, vaan pullahtivat perillä uudestaan pintaan. Kovien olosuhteiden ja ilmeisesti henkilökemioista johtuneiden vaikeuksien vuoksi siirtokunta hajoaa alkutekijöihinsä jo vuoden 1870 lopulla. Siitä ei juuri jää kerrottavaa.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä Fridolf Höökin elämässä riittää ihmeteltävää, joskus jopa hänestä riippumatta. Kaivosinsinööri Toivo Koiviston kirjoittamassa elämäkerrassa verhotaan kapteenin elämä waltarimaisin kääntein unelmien rakkaustarinalla ja suunnattoman varakkaalla appiukolla. Olin suorastaan pettynyt, kun Vuori päätyi tutkimuksissaan siihen lopputulokseen, että Koivisto veti Tuhannen ja yhden yön satuihin kuuluvan tarinansa hatusta – mikäli hän sellaista käytti.

Teoksen toisessa kertomuksessa Vuori kirjoittaa purjehdusmatkastaan – jos nyt matkasta voi puhua – jolla hän vietti viitisen vuotta. Tämä kertomus herättää meren aallot ja pärskeet henkiin ja onnistuu roiskimaan merellistä elävyyttä myös kapteeni Höökin ja siirtokunnan tarinaan. Vaikka tarinat kulkevatkin irrallisina, ajaton ja ikuinen meri onnistuu lähes kietomaan kertomukset toisiinsa, joskin niiden välissä on reipas vuosisata. Osansa on myös Katariina Vuoren taitavalla tavalla kuljettaa kahta tarinaa autofiktioina limittäin eteenpäin

Purjehduskertomus Zest of Hong Kongilla on välttämätön ja kaunis osa tätä teosta. Kirjan sanoma ei aina löydy kirjan teemasta. Joskus se löytyy muutamilta riveiltä tai niiden välistä: ollakseen onnellinen, on oltava sinut menneisyytensä kanssa.

Vuori kertoo suojelleensa muistojaan, jotta ne eivät muuttuisi. Aika kuitenkin väistämättä kultaa muistot lisäten niihin ajan tuomaa etäistä patinaa. Vuori toteaa:

”Nyt tuo kaikki tuntuu utopialta, vieraalta. Jonkun toisen elämältä. Tarkoitan utopialla sellaista, mikä on mahdollisimman ihanaa, liian hyvää ollakseen totta. Realistisen vastakohta, tavoittamaton sumu.”

Molempia kertomuksia yhdistävä syvempi tematiikka löytyy utopian käsitteestä, jota kerronnan lomassa muistetaan aina välillä pysähtyä pureskelemaan. Kirja antaa utopiasta hieman kyynisen kuvan ja arvioi ihmisen olevan onnellisimmillaan omaa utopiaansa tavoitellessaan. Ei ehkä koskaan pitäisikään päästä perille?

Näitä kysymyksiä pohti kajuutassaan 4. heinäkuuta 1904 myös Fridolf Höök, elämänsä viimeisinä hetkinä. Myös Katariina Vuori pohtii kirjan sivuilla elämänsä suuria valintoja kipeän rehellisesti muutamilla katkelmilla, joskus käyttäen Höökiä kilpenä.

Purjeveneen matkassa vieraillaan muun muassa Filippiineillä ja Madagaskarilla sekä Etelä-Afrikan Durbanissa. Vuodet välähtelevät tuokiokuvina silmieni edessä.

Muistot ovat liian nopeita. Niihin täytyy pysähtyä, jotta niistä muodostuu aivoihin muistijälki. Nautiskella hitaasti kuin hyvä ateria. Hidastan lukemista huolestuessani, että kirja kuluu loppuun käsistäni liian nopeasti. Purjehtimiseen ei kiire kuulu.

Puolessa välissä kirjaa tajuan, mistä hyvän olon tunteet kumpuavat. Tarina – etenkin Katariinan osuus – kuljettaa ajattomuuden ja huolettomuuden keskelle. Se nykäisee pois huolten täyttämästä todellisuudesta ja palauttaa lapsuuteen, huolettomiin kesäpäiviin ja ajattomuuteen sekä unelmien utopiaan.

Intensiivisesti kuvaillun purjehdusreissun päätteeksi alus laskee ankkurin Melbournessa, Australiassa. Metamorfoosini Zest of Hong Kongin kanssa sulaa katharsikseen.

Vuoren teksti on kaunista ja kiehtovaa. Se pärskyy silmille rikkaana ja monivivahteisena. Lauseet äityvät välissä äärettömän ilmaisuvoimaisiksi. Joistakin katkelmista muodostuu lyyrisiä kokonaisuuksia, josta voi päätellä Vuoren hallitsevan myös epiikan keinot:

”Ihmisiä Namibiassa savimökkien edustalla, litteitä kaloja kuivumassa pahvin päällä jossain päin Malesian rannikkoa, auringon paahtama iho Filippiineillä, kookospalmu autiolla saarella, Borneon sademetsän hämy, Intian valtamereltä pyydetty jäntevä tonnikala. Huonosti tarkentunut kuva nuoresta, vielä harmaahöyhenisestä albatrossista, joka leijui Etelämerellä niin omiin ajatuksiin uppoutuneena, että se oli vähällä törmätä purjeeseemme kerta toisensa jälkeen.”

Albatrossi lennättää mieleeni muistikuvan Aku Ankasta, lentäjä Heimo Huiman, joka yleensä romuttaa koneensa laskeutuessaan. Mietin, sattuiko tämä albatrossi olemaan Heimon kaukainen sukulainen, vaikka Heimo taisi tosin olla Ankkojen sukua. Nehän eivät varsinaisesti ole lentäjäsukua.

Joel Ollikkala

Julkaistu 30.6.2023.