Katariina Vuori: Lennä pitkälle!

Kuplivaa juomaa, selfieitä kirjailijoiden kanssa, villiä tanssia.

Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana kustantamo julkaisee somessaan kuvia riehakkaista juhlista, kirjasta, kirjailijasta.

Se on osa markkinointia, mutta se on myös jotakin muuta: kustantaja kannattelee kirjailijaansa, pitää sieraimet pinnan yläpuolella, auttaa ylittämään ammottavan kuilun kädestä pitäen. Kustantamon väki on tullut Helsingistä Ouluun asti katsomaan, että kaikki on hyvin. He tekevät Saturday night fever -käsikoreografioita oululaisessa baarissa siksi, että kirjailija olisi turvassa, pysyisi poissa rotkon reunalta.

Toinen skenaario: kirja on varmaan mennyt jo painoon, onhan? Eikö tämä ollut se kriittinen päivämäärä, kun asialle ei enää voi tehdä mitään? Kolmen viikon tai kuukauden päästä ovikello soi. Syliin annetaan raskas paketti. Siinä se nyt on – luomus, oman mielikuvitukseni tuote. Pieni ja vastasyntynyt, jo pois lähtenyt.

Seuraa täydellinen hiljaisuus. Ei somekuvia, ei mitään. Tuntuu kuin pienokainen olisi syntynyt salaa, liiterin takana. Melkein hävettää.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi Kirjavälityksen tuomasta uutukaislaatikosta on niin vaikea iloita. Olen antanut tuolle tunnetilalle nimen: kirjanjälkeissyndrooma. Työ on tehty, pitäisi olla huojentunut. Nyt jossakin pitäisi poksahtaa – hip hurraa – ja silloin voisi sanoa itselleen: hiton hyvin tehty! Kymmenen apgarin pienokainen!

Kun maaliskuussa osallistuin Minna Mikkosen ja Katri Rauanjoen kevään uutuuskirjojen julkistamisjuhliin ja näin kustantamon väen tanssimassa pöytien välissä, viehätyin suunnattomasti: kustantamo kannatteli kirjailijan kirjanjälkeissyndrooman yli.

Hyvä kustantamo pitää huolen siitä, että kirjailijan ja kirjan kontakti säilyy julkaisemisen jälkeenkin. Ja eikö silloin oikeastaan ala se työ, jota ollaan hartiat jumissa ja välilevyt nitkuen valmisteltu vuosi, kaksi, kymmenen? Nythän esirippu vasta aukeaa: katsokaa, tässä he ovat!

Olen jo useamman vuoden seurannut kustantamoiden tapaa viestiä, puhutella lukijoita ja tuoda esiin kirjailijoitaan. Epävirallinen tutkimus osoittaa, että pienet kustantamot ovat tässä etevämpiä kuin suuret. Ei ole pelkästään kirja, vaan on duo: vanhempi ja lapsi. Tuo asetelma puhuttelee myös lukijaa. Joku voi kutsua sitä brändäykseksi, minä kutsun sitä kirjallisuudentekijöiden kunnioitukseksi.

Vai kuuluuko sen mennäkin niin, että kipuilen hetken eroprosessin kourissa? Olenko minä lehteviin pienokaisiin takertuva curling-kirjailija? En pysty päästämään irti?

Istuin eräänä helmikuisena päivänä valokuvaaja Teija Soinin kanssa Oulun Taidemuseon kahvilassa. Pari päivää aikaisemmin ovelleni oli kannettu laatikollinen Merireittejä menneisyyteen -teosta. Kylmäsi, oli ontto olo. Kuilun molemmin puolin oli hiljaista.

Puhuimme Teijan kanssa siitä, kun luova työ on tullut valmiiksi ja altistettu muiden mielipiteille. Kuinka kammottava ja tyhjä tuo hetki voi olla.

Lusikoin kitaani limejuustokakkua ja sain Teijalta viisaan ajatuksen, joka kutisti kuilua, teki siitä yliharpattavan ojan: Meille jää prosessi. Se matka, joka näkyy muille valmiina työnä.

Tuo oivallus oli huojentava.

Muille tuotos on kirja muiden joukossa. Sitä ennen on ollut muita ja tulee olemaan toisia kirjoja. Mutta kenelläkään toisella ei ole sen tekemiseen liittyvää alkukihinää. Ei unettomia öitä eikä riemua siitä, kun sanat tuntuvat pitkän vatvomisen ja letittämisen jälkeen asettuvan taapeliin. Kirjaan ja sen työstämiseen liittyvät ajatukset ja pienet partikkelit ovat kulkeneet hermopäätteissä sähköisinä impulsseina, uudet oivallukset yhdistyneet aivoissa jo elettyyn. Kirjoittaminen on muuttanut aivojani, elämääni, minua.

Se on ollut ihmeellinen matka.

Seison hetken aikaa rotkon äärellä, viskaan kirjan sen yli ja käännyn. Bon voyage, lennä pitkälle. Sinä kyllä pärjäät, onhan sinussa kovat kannet.

Katariina Vuori

Julkaistu 25.4.2022