Karhun kanssa kalassa

TEKSTI: Simo Räisänen

Julkaistu 21.10.2020

Nelostietä matkatessani olin vuosikymmenten saatossa kiinnittänyt usein huomiota Iin pohjoispuolella virtaavaan pieneen ja nättiin Muhojokeen. En ollut tosin koskaan pysähtynyt sen partaalle, mutta kartan olin sentään ottanut esille: joen lukuisista latvalammista kauimmainen sijaitsi neljäkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Karttaa katsellessani kiinnostuin myös joen muutamasta lampareesta. Olinko ehkä löytänyt uuden kalapaikan?

Ohi ajellessani olin usein hiljentänyt autoni nopeutta satasesta kuuteenkymppiin tarkastellessani joen virtausta: mielestäni se oli hämmästyttävän vähäinen mutta tasainen. Joen siltaa kerran ylittäessäni huomasin sen vieressä vanhentuneen parkkikyltin. Sillan kupeesta johti miltei huomaamaton, jyrkkä pikkutie savipohjaiselle pysähdyspaikalle. Yksin reissussa ollessani otin tavakseni pysähtyä tuolla vaatimattomalla aukiolla. 

Paikka henki rauhaa: koivut kaareutuivat sen ylle ja sivustalla virtasi tummavetinen Muhojoki. Se oli suorittamieni pH-mittausten perusteella Pohjanmaan tyypillinen alunapitoinen pikkujoki, jossa lohikalat eivät viihdy. Sen sijaan joessa kuului viihtyvän runsaasti muita kaloja. Tosin näin vuosien varrella maantiesillan yläpuolella joessa ainoastaan kerran ruostuneen katiskan, jolla arvioin pyydetyn merestä nousevia kutusäynäviä. 

Pysähtyessäni Muhojoen partaalle otin tavakseni nousta parisataa metriä sen vartta ylävirtaan. En erottanut joen rannalla ainuttakaan kalastajien polkua. Virvelöinti ja perhostelu olisikin ollut tukkoisella rannalla mahdotonta. Siksi valmistin haaveilemaani kalastusreissua varten kolmemetrisiä pihlajaisia ongenvapoja rannalle kuivumaan. Ne antaisivat aikanaan minulle lisätietoa joesta. 

Mutta huolella mielessä suunnittelemani kalastusreissut jäivät jostain syystä tekemättä. Vasta eläköidyttyäni sain tarmonpuuskan: päätin tutkia Muhojokea loppukesästä marja-aikaan, sääskiajan päätyttyä. Enää en tyytyisi pelkkään karttahaaveiluun ja pH-mittauksiin joen äärellä.

Kalastusvehkeitteni lisäksi otin mukaani marjanpoimurin ja puolukkaämpärin: jos en saisi saalista joesta, hankkisin sitä metsästä.

Ajoin joenvarsitietä puoli kilometriä pienelle mäennyppylälle ja pysäytin autoni. Olin osunut hämmästyttävän marjaisaan paikkaan. Marjaämpärini täyttyi puolessa tunnissa. Kävelin tyytyväisenä onkivapoineni ja marjaämpäreineni Muhojoen rautatiesillalle, jonka molemmin puolin levisi suvanto. Sen pohjalla erotin virtauksen tahdissa huojuvaa ruohoa. Mutta koska vettä oli kalastamisen kannalta liian vähän, aloin nousta joen viertä yläjuoksun suuntaan.

Ylempänä jokiuoma kapeni ja syveni. Hieman ylempänä mäellä huomasin paljaan kallion ja pysähdyin sen kohdalle kalalle. Koska joki oli siinä syvää, odotin saavani ahvenia. Kalantulo oli kuitenkin huonoa, joten lähdin kävelemään jokivartta vielä edemmäs.

Hetken kuluttua tunsin ylävirralta päin kantautuvan tuulen mukana omituista hajua. Seisahduin paikalleni. Joki oli yhtäkkiä hiljainen. Kurkkuani kuristi. Laskin onkivapani maahan. Päätä kääntämättä aloin pälyillä ympärilleni. Kymmenen metrin päässä joenrantapolulla makasi tapettu hirvenvasa, jonka maha oli revitty auki. Jokirannassa erottui tuoretta verta. En voinut olla miettimättä, oliko vasa menehtynyt joelle päästyään vai ennen sitä. Haaska oli niin tuore, että vasan mahasta valui neulasten päälle verta. Karhu oli epäilemättä tullut juomaan ja ehkä kalastamaan. Joenrannat olivat kuitenkin tällä kertaa osoittautuneet itse jokea rikkaammiksi. 

Arvelin karhun piileksivän jossain hyvin lähellä ja mahdollisesti hyökkäävän, mikäli antaisin sille aihetta arvella haaskan olevan vaarassa. Aloin kävellä takaperin poispäin äärimmäisen hitaasti joen virtausta samalla tarkastaen. Se oli tasainen. Karhu ei ollut siis ainakaan laskeutunut veteen.   Vilkaisin välillä vasemmalle taakseni, jotta en kompastuisi kapealla rantapolulla. Koska karhu varmaankin oli jossain lähistöllä omimassa saalistaan, sen puolustusvaistoa ei pitäisi herättää pienimmälläkään äkkinäisellä liikkeellä. 

Parikymmentä metriä peräännyttyäni käännyin hitaasti ympäri ja aloin kävellä verkalleen eteenpäin taakseni vilkuilematta. Vasta sadan metrin päässä uskalsin kiirehtää askeleitani. Epäilin karhun seuranneen minua jostakin läheltä rannan tuntumassa. Nousin autooni. Vilkaisin Muhojokea, joka virtasi kuten ennenkin. Karhu oli siis pysytellyt koko matkan sen rannalla. Muhojoki ei vetänyt minua puoleensa vähään aikaan enkä enää hidastellut sen kohdalla. Ainoastaan maantiesillan kupeella kerran havaitsemani katiska jaksoi kutkuttaa mieltäni.

Mutta sitten eräänä hyvin lumisena talvipäivänä lähdin liikkeelle. Lähestyessäni Muhojokea pakkasta oli kaksikymmentäkuusi astetta, ja ajotietä reunusti korkea lumipenkka. Pysäytin autoni ajoväylälle sillan lähelle, sillä kapea tie alas parkkipaikalle oli umpilumessa. Arvioin lunta olevan noin neljäkymmentä senttimetriä. Onneksi olin pukenut autossa kumisaappaat jalkaani. Kapean tien alkuun oli viime käynnin jälkeen ilmaantunut suojakaide. Laskeuduin sauva apunani lumista tietä pitkin alas parkkipaikalle. Parkkipaikalla näkyivät vanhat jäniksenjäljet, ja rantapusikosta pelmahti lentoon yksinäinen riekko. 

Huomasin joenuoman jään muodostuneen korkean veden aikaan, sillä veden laskettua korkeuteensa jääkansi oli romahtanut kolmekymmentä senttimetriä alemmas. Vanhasta jäästä oli jäljellä enää puronreunaa kiertävä jääkaulus. Laskeuduin sillan alle tarkastelemaan joen vettä.  Ilmeisesti jokeen vetensä laskevat metsäojatkin olivat jäätyneet. Sulan reunalla erottui minkin jälkiä. Veden pH oli normalisoitunut, ja lämpötila oli puoli astetta, ja mielestäni talvivirtaus oli edelleen riittävä.

Palatessani parkkiaukion puissa pyörähteli kaksi talitiaista, ja sen yli kaartuneet puut kimalsivat paksussa huurteessa. Rauhaa häiritsi vain tien taukoamaton pörinä. Kiivetessäni ylös kaiteesta kiinni pitäen paksu lumi häiritsi kulkuani, ja paitani kastui hiestä. Joenrannan ummessa olevalla polulla ei edelleenkään näkynyt jälkiä. 

Päätin jälleen kerran palata Muhojoelle. Kävisin kevättalvella narraamassa sen Viittilammelta pilkkiahvenia.

Kirjoittaja on 77-vuotitias eläköitynyt lääkäri, joka on 70 vuotta täytettyään julkaissut kuusi kirjaa. ”Aikoinaan haaveilin suomen kielen opettajan urasta, mutta opettajani varoitti, että luonteeni puolesta en sellaiseksi sovi. Oli näet viisas nainen.”