Houkutteleva lahjapaketti sekä kiteytys tyylistä ja sisällöstä

Kustannus-Puntsissa otimme jo 1996 lähtökohdaksi sen, että kirjailijan tarjoamiin ”serkkutyttöni teki tosi hienon piirroksen, joka ehdottomasti täytyy saada kanteen” -ehdotuksiin suhtaudumme todella kriittisesti. Sen sijaan mottona oli, että vaikka kirjaa ei jaksaisi lukea, sitä voi käyttää sisustuselementtinä😊.

Pienkustantamot säästävät väärässä paikassa, jos ne eivät satsaa kanteen. Tokihan hieno kansi edellyttää myös yhtä laadukasta toimitustyötä − sisällöstä puhumattakaan.

Kannella on siis olennainen merkitys. Hyvä kansi voi toki houkuttaa… turhaankin? Lukioaikana muistan lainanneeni romaanin, josta ystäväni kiusoitteli minua, että olin taatusti lainannut sen VAIN hienon kansikuvan perusteella.

Huomasin, että niin tosiaan taisi olla. Kirja oli pitkään pöydälläni, eikä minulla tuntunut olevan aikomustakaan lukea sitä. Palautin sen sitten lukemattomana, kun sitä alettiin karhuta, mutta lainasin uudelleen makaamaan pöydälleni. En tiedä, onko tuo hyvä vai huono esimerkki kannen merkityksestä.

Puntsin tietokirjojen kansiin on pyritty saamaan ihmisiä, jollei sisältö nyt edellytä ihan abstraktia kantta – pelkkä maisema tai muu sellainen on tylsä. Esimerkiksi Siiri Magga-Miettusen esikoiskirjaan ja bestselleriin Siirin kirja (2002) sisältyi kuvaliite, jonka kuvista toimittaja valitsi rajatun kuvan Siiristä lapsena äitinsä sylissä. Kuva heijasti perheyhteyttä ja saamelaisuutta, ja siihen liittyi oma tarinansa kirjassa.

Kirjailija hyväksyi valinnan ja oli ihastunut kanteen, vaikka tunnusti myöhemmin kauhistuneensa kuvan valintaa: siihen liittyi nolo muisto. Hän on siinä pyöreänaamainen pikkulapsi, ja kun kuva oli otettu, kaikki ihastelivat Siirin pulleita poskia. Isä otti jopa harpin ja totesi, että kyllä Siirillä ihan ympyränmuotoinen naama oli kuvassa!

Siiri ymmärsi vasta aikuisena, että kyse ei ollut pilkasta (johon rakas isäkin yhtyi), vaan Ruotsissa evakkoaikana otetun valokuvan luomasta innostuksesta ja toistaiseksi nuorimman lapsen saamasta huomiosta.

Historiallisten tietokirjojen kannen tulisi (ehkä kiteytetyn ingressin omaisesti) vangita jokin asetelma, joka on kirjassa keskeinen. Pertti Lohinivan tekemä kansi Saamelainen evakko -kirjaani (1994 ja 2004) kuvaa vanhaa saamelaisnaista ja kahta lasta tähtikirkkaan taivaan alla. Kirja kertoo saamelaisista kotimaan pakolaisina evakkoajan tiimellyksissä vuosina 1944−45.

Kansikuva on muokattu kahdesta erillisestä kuvasta, joista toisessa on keppeihinsä nojaava áhku ja toisessa lapset. Kummastakaan ei ollut henkilötietoja saatavilla.

Voisi jopa sanoa, että historiaa on manipuloitu, koska lasten annetaan kuvassa ymmärtää olevan ehkä muorin jälkeläisiä, vaikka taiteilijan visuaalisessa näkemyksessä tämä näyttää vain levittävän suojelevat kätensä lasten ympärille, kun käsissä olevat kepit on hämärretty pois. Kansikuvakin voi siis valehdella enemmän kuin tuhat sanaa!

Saamelaiset suomalaiset − kohtaamisia 1896-1953 -kirjan (SKS 2012) kanteen valitsin 1930-luvun alun valokuvan, jossa saamelainen perhe kohtaa suomalaisia matkaajia. Kyse on siis etnisistä suhteista.

Kuvan päälle laitettu Lapin lääninhallituksen leima kuvastaa sitä, että kyse on myös virallisemmista politiikoista, saamelaisen ja suomalaisen yhteiskunnan kohtaamisista.

Kuva sinällään on erikoisuus: panoraama-kuva, jonka ottajasta Erkki Mikkolasta sain kuvatekstiin oman pienen tarinan. Kuva on myös nykyhetken kannalta kiinnostava, sillä siinä ovat myöhemmän saamelaiskirjailija Kirsti Palton vanhemmat ja sukulaisia. Kirsti itse selosti minulle, mitä kuvasta ilmenee.

Kansi siis kiteyttää jotenkin kirjan teeman, saa selityksensä esilehdessä ja ehkä tarkemminkin myöhemmin kirjassa. Se on myös nykypäivän lukijan kannalta jotenkin merkityksellinen tai ainakin antaa särmää näkypäivän katseelle menneisyyteen.

Jo kirjan esilehdellä olevassa kuvan esittelyssä toteutin koko kirjan ideaa siitä, että kuvissa ei ole vain joitakin ”Utsjoen lappalaisia”, vaan minun piti pystyä nimeämään jokainen saamelainen, jolloin avautuu ihan uusia henkilökohtaisia historioita. Näin vastustin perinteistä saamelaiskuvaa nimettömistä lappalaisista. En voinut kuitenkaan olla näpäyttämättä, sillä kuvan henkilöitä luetellessaan Kirsti ei tunnistanut kuvan suomalaisia, vaan käytti ilmaisua ”muhtin láddelaš” – joku lantalainen eli etelänmies. Pistin sen kuvatekstiinkin.

Kansikuvassa ei ole varmaan kiellettyä vähän pilaillakin. Tuon samaisen kirjan kanteen sisältyy killeri eli käytännön pila, jota kukaan ei kyllä ole huomannut, vaikka olen huomauttanut siitä.

Siihen sisältyvä historiallinen ristiriita eli tahallinen virhe liittyy juuri Lapin lääninhallituksen leimaan, joka on lisätty kuvaan. Ongelma on kyllä visainen, koska ratkaisu on: kuva on 1930-luvun alusta, kun taas Lapin lääninhallitus perustettiin vasta vuonna 1938.

Monissa saamelaisuutta käsittelevissä kirjoissa kansikuvana on käytetty saamelaistaiteilijan työtä, niin myös esimerkiksi teoksissani Saamelaiskiista (Into 2015) ja Entiset elävät meissä (Gaudeamus 2022).

Ensin mainitun kanteen tullut Suohpanterrorin työ sisältyi kirjaan valitsemaani kuvaliitteeseen, jälkimmäisessä Marja Helanderin työ oli minun valitsemastani Sukupolvet-sarjasta.

Kustantamojen graafikoiden, jotka harkitsivat erilaisia vaihtoehtoja oman näkemyksensä mukaan, ansiota oli kuitenkin se, että ammattitaidollaan he saivat teokset kansissa suorastaan loistamaan.

Olen siis päässyt vaikuttamaan kirjojeni kansikuviin erittäin hyvin, kun olen toimittanut materiaalia ja ideoita, mutta olen aina ymmärtänyt, että graafikot ovat ammattimiehiä omalla alallaan.

Minä voin vain seurata ja ihastella, mitä sieltä tulee, tai asettaa haisevia vastalauseita, jos jokin tuntuu ihan mahdottomalta. Ei nyt ihan haisevia, mutta tyyliin ”tämä on kyllä mielenkiintoinen, mutta…” ja sitten lujat perustelut.

Kustannus-Puntsin kirjojen suhteen tämä molemminpuolisuus graafikko Matjaksen eli Matti Jumiskon kanssa on sujunut erinomaisesti. Aihepiiriä tuntevana hänellä on runsaasti omia ideoita, meillä omiamme. Hän tekee sitten ehdotuksen, jota kommentoimme enää yksityiskohtien suhteen. Kokemuksista on yritetty ottaa oppia.

Kun toimituspäälliköllä oli omat mielikuvansa myyvän kannen suhteen ja hän näki monet Puntsin kirjan kannet liian tummina tyyliin ”enempi väriä, enempi väriä”, Jorma Lehtolan teoksen Laulujen Lappi kansi yritettiin tehdä toiveiden mukaan.

Kirja oli hieno kokonaisuus, joka eteni Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi asti. Ainoana miinuspuolena palkintoraati moitti liian värikästä kantta.

Selvää on siis, että taattua reseptiä myyvälle kannelle ei ole. Sen täytyy olla erityinen, mutta tarpeeksi selkeä ja ajatukseltaan yksinkertainen erottuakseen muista.

Otsikko liittyy tietysti olennaisesti kanteen, mutta sillekään ei ole varmaa ohjetta. Lyhyt, ytimekäs otsikko on suositus, mutta muistan nuoruudestani, miten ihastuin erääseen kirjan nimeen: Ja sitten minä nousin Santa Fén junaan. Muistaakseni se oli hienosti katkottu ylhäältä alas ulottuvaksi jonoksi.

Kun Vesa Luhta oli Puntsin kautta julkaisemassa inarilaisen Lauri Arrelan eränovellien kokoelmaa ja mietimme nimeä, ehdotin erästä novellin nimeä koko kirjan otsikoksi: Vielä syttyvät nuotiotulet Juutuan rannoilla. Se kiteytti kirjan sisällön.

Kannen tehtävä on olla lahjapaketti, joka houkuttelee lukijaa ottamaan sen käteensä, mutta toisaalta antaa myös kiteytetyn näkemyksen kirjan tyylistä ja sisällöstä.

TEKSTI: VELI-PEKKA LEHTOLA