Eeva Maria al-Khazaali: Dakota

DAKOTA ON TEOS HAAVOITTAVASTA YSTÄVYYDESTÄ

Eeva Maria al-Khazaalin neljän runoteos on tarinallinen, lähes lyhytromaanimainen, voimallisilla sanoilla yhteen kudottu yhtenäinen teos. Teos on väkevä ja puhutteleva, se jää tuntumaan sydänalaan. Dakota kertoo runon puhujan silmin tärkeästä, joskus unohdetusta teemasta eli ystävyydestä kipeästi ja samaistuttavastikin. Se sanoittaa jotain, mille ei meinaa löytyä sanoja.

Minuun jäi aukkoja, / jota ei voi tarinallistaa. / Niistä ei voi kertoa mitään. / Ne ovat aukinaisia taukoja, / sopivia hengityksen ehtiä väliin, / ne toistavat itseään muistissa / ja puheessa.

Teos alkaa lainauksella Philip Ridleyn nuortenkirjasta Dakota (1989). Intertekstiä ei ole kuitenkaan välttämätöntä tuntea. Vaikuttaa siltä, että päähenkilön nimi on lainattu hieman kyyniseen suuntaan kasvaneelle versiolle lastenkirjojen tomerista, seikkailunnälkäisistä päähenkilöistä.

Yksinkertaisesti: tyttö, sitten nainen. / Hän aikoi joksikin. Matkusti muutamalla mantereella. / […] Jatkuva ja ainainen tarve tehdä toisin. / Kaikki hänen rinnallaan oli tuomittu ikuiseen toiseuteen / Ennustivat, että hänestä ”tulee jotain suurta.”

Teksti on rakennettu soljuvaksi. Säejaot tuntuvat merkityksellisiltä hengähdystauoilta tai sananpainoilta. Runoutta ei tarvitse perustella: tuntuu täysin selvältä, että tämän tekstin on tultava ulos juuri lyriikan keinoin.

Eeva Maria al-Khazaalin runoissa ei nimittäin ole spektaakkelin nälkää ja teatraalisuutta, vaikka teoksen nimihahmossa onkin. Pikemminkin teksti tuntuu intiimiltä, ja intiimejä tuntoja se myös koskettaa. Juuri samasta syystä myös proosamuoto tuntuisi tämän tekstin kohdalla liian näyttävältä, suurelta ja alleviivaavalta. Dakotaan jää ilmaa ja tilaa lukijalle tehdä omat tulkintansa ja tuntea omat tunteensa.

Niinpä al-Khazaalin runoja mieluummin supisee itselleen ääneen, laittaa välillä silmät kiinni ja tuudittautuu tekstin soljuntaan. Tekstissä on jotain haavoittuvaa, joka muistuttaa lukijaakin omasta haavoittuvuudestaan. Ehkä tämä ei ole ihme, kun teoksen teemana on tunteisiin vetoava, yleisinhimillinen ja silti jokaiselle täysin yksilöllinen ystävyys. Tarkemmin sanottuna ystävyys, joka on päättynyt – tai jota ei kenties koskaan ollutkaan, pelkkä yksipuolinen ihailu ja riippuvuus, jossa toinen menettää omat rajansa ja minuutensa.

Kun lähdin hänen mukaansa tai toistin / hänen virheitään, hän nauroi kuin helisevä / auringonsäde ja veti minut mukaansa / pimeään, yhä pimenevään, / jossa ääriviivani alkoivat kadota / ja jossa meistä tuli yötä henkeään haukkova / kaksipäinen koira.

Teos maalaa kuvan ihailemaansa ihmistä seuraavasta, rakkautta ja hyväksyntää janonneesta runon puhujasta. Lopussa on pettymys ja kipeä irti päästäminen, jossa ystävyyden ja ihailun lisäksi täytyy särkeä jotain itsestään.

kuin retuuttaisi räsynuken riekaleita / kadulla raajoista, repisi sen lankatukkaa, / pakottaisi sen mukaan olemaan kaltaisensa. Vaientaisi käsitykset. / Alkaisi esittää sen perhettä, ystävää. / […] On mahdotonta sanoa / mikä minä hänelle olin. / En ole sitä enää. En ole siis mitään. / […] Vielä senkin jälkeen kun päästin irti, / raatelin ensin oman kuvani. 

Ystävyydestä kirjoitetaan edelleen liian vähän sellaisena kuin se on: päättyessään tai jotenkin vinoutuneesti toimiessaan joskus aivan yhtä sydämen särkevänä kokemuksena kuin lähes puhki kirjoitettu romanttinen rakkaus. Tähän tyhjään kohtaan Dakota osuu.

Toisaalta teosta on tulkittavissa muistakin näkökulmista. Jos huomio käännetään vielä tiukemmin runon puhujaan ja unohdetaan valovoimaiseksi maalattu Dakota hetkeksi, mistä teos silloin kertoo? Kenties pettymyksestä aatteisiin ja ideaaleihin, muutoksesta. Tyhjyyden tunteesta, kun oma itse on hukassa. Vai onko kyseessä kasvutarina raadollisimmillaan, kipeä ja haparoiva poisoppiminen omasta menneisyydestä?

Mitään ei voi selittää tyhjiin. / Ei kenellekään. / Et koskaan tehnyt mitään väärin. / Minä vain päätin / kasvaa aikuiseksi. Ilman sinua. […] katso tätä avointa haavaa. / Minä en ole enää siinä. / Olen lähtenyt, sanon sen niin monesti, / että varmasti ymmärrät kuinka vähän / silläkään on merkitystä. / Jokin tulee loppuunsa.

Mikään näistäkään tulkinnoista ei toki poista ystävyyden teemaa tai Dakotaa kuvasta kokonaan. Ihmiset ympärillämme, ja ehkä ystävät aivan erityisesti, ovat peilejämme. Usein tilanteiden ja ihmissuhteiden merkitykset omassa henkilöhistoriassa avautuvat vasta vuosia myöhemmin. Näin tuntuu käyneen myös runon puhujalle.

Siru Uusi-Seppälä

Julkaistu 29.9.2022.