Armeijan leivissä – äidin herkuissa

Alokkaana Hiukkavaarassa 1960-luvulla totuin uudenlaiseen yhteisöllisyyteen; jos vierustoveri marsseilla näytti uupuvan, kaveri otti pyytämättä kranaatinheittimen osan selkäänsä. Auttajan uupuessa toinen kaveri jatkoi kantamista. Sama yhteisöllisyys koski myös vapaa-aikaa.

Kun alokkaiden ensimmäiset ruokapaketit saapuivat postitse tupaan, kaverit seurasivat niiden avaamista ahnain silmin. Pidettiin huonona asiana, mikäli tupakaverit eivät saaneet maistiaisia. Koska en saanut paketteja ensimmäisten joukossa minulle alettiin pian huomautella, että kaverien herkut kyllä kelpasivat, mutta itse en jakanut tovereilleni mitään.

Ensimmäisellä kotilomallani huokailin muilla alokkailla olevan niin hyviä äitejä, että he saivat myötäänsä kasarmille paketteja. Paketit olivat niin suuria, että niistä riitti maistiaisia koko tuvalle. Korostin, että ei paketittomia jätetty ilman, vaan yli puolet paketeista jaettiin kavereille. Huomasin äitini suuttuvan: silmänsä iskivät kipinää. Se oli hyvä merkki, mutta varmuuden vuoksi huokaisin minua pidettävän tuvan piheimpänä alokkaana. Millainen poika sellainen äiti.

Palasin lomalta tupaani mukanani suuri pahvinen leivonnaislaatikko, joka pantiin muiden alokkaiden keskuudessa tyytyväisinä merkille. Vielä tyytyväisempiä minuun oltiin, kun paketteja alkoi saapua säännöllisesti kerran viikossa.

Kun olimme ensimmäisellä nälkäisellä metsäleirillä Kemijärven Sarjonjärvellä, sain selville, että armeijan posti kulki sinnekin, ja paketit sen mukana. Pyysin kolme päivää ennen seuraavan leirin alkua äitiäni lähettämään minulle postipaketissa kahvia, voita, näkkileipää, sipulimakkaraa sekä sokeria. Mainitsin myös, että en panisi pahakseni pikkuleipiä enkä tiikkerikakkua kavereilleni. Kun sitten olimme saaneet metsäleirin pystyyn, kävin noutamassa postissa odottavan ruokapakettini.

Palvelusaikani lopun häämöttäessä istuin kerran mättäällä Hiukkavaaran ampumaradan metsikössä vahtimassa raivaustöitä tekeviä alokkaita, kun esikunnan lähetti polki kovaa vauhtia luokseni välittäen käskyn, että minun oli saavuttava välittömästi esikuntaan. Juosten.

Sarkapuku kastuen ja nahkasaappaat kopisten juoksin parin kilometrin matkan esikuntaan miettien, minkä rötöksen olin mahtanut tehdä. Mieleeni ei tullut mitään tämän höykkyytyksen arvoista. Ilmoittauduttuani päivystävälle upseerille kapteeni ohjasi minut leveästi hymyillen erilliseen huoneeseen, jossa odotti äitini.

Äiti katsoi paheksuen hikistä olemustani todeten, että ei hänen asiallaan ihan näin kiire ollut. Hän oli matkalla Ranualta kesämökillemme Haapajärvelle jättimäinen munkkirinkelilaatikko mukanaan. Hän kertoi leiponeensa kaksi päivää ja tuovansa munkkeja koko tuvalleni.

Hiukkavaaraan tullessaan hän oli huomannut kaluunaherrojen käyttämän oven ja mennyt muiden mukana sisään esittämään asiansa. Hän kertoi yhden kaluunaherran hymyilleen leveästi ja kertoneen, että rakas poika haettaisiin metsästä välittömästi. Itsekseni sihisten mutta kuitenkin tyytyväisenä lähdin viemään painavaa laatikkoa kranaatinheitinkomppaniaan, missä illalla vietettäisiin syöminkejä. Päivystävä upseeri oli luvannut minulle loppupäivän vapaata, koska minulla oli niin reipas äiti.

TEKSTI: Simo Räisänen

Julkaistu 20.4.2021