Lopuksi
31.1.2024
Esikoiskirjailija. Termi maistuu suussani samaan aikaan sekä makealta että happamalta.
Esikoinen, noviisi. Ei mikään oikea kirjailija vielä. Yritteliäs kyllä. Pyrkyri. Nousukas. Kirjailijuuden pyhää statusta kohti kurottava. Sellainen, joka ei tajua alan lainalaisuuksia tai normeja. Juntti, joka silkasta armosta kutsutaan paikalle möläyttelemään typeryyksiä oikeiden kirjailijoiden kokoontumisiin. Niihin, joissa useita, taiteellisesti korkeatasoisia tai suuria kansanjoukkoja viihdyttäviä teoksia julkaisseet keskustelevat asioista, joista alalle tunkevalla ei ole käryäkään.
Esikoiskirjailijan identiteetti on kovin hauras: ensimmäinen rantakivien väliin jäätynyt riite.
Kirjoittajuus kuvaa oikeammin tekemistä, kirjailijuus on status. Kirjailija on jo kirjoittanut kirjoja, kirjoittaja kirjoittaa mitä tahansa. Kirjailija on ansaittu arvonimi, kirjoittaja tekee työtään nykyhetkessä.
Ja jo tämäkin! Että minusta tulee väkisin hän esikoiskirjailijana. Kirjoittajana olen vahvasti minä. Se joka tekee. Työläinen, jolla on kynä valmiiksi teroitettuna odottamassa sopivaa uhria: saalista tai varastamisen arvoista tarinaa. Se, joka vaatii työstään palkkaa. Ilmaiseksi en kirjoita, paista brekunakkeja höyryuunissa tai laske kaljaa tuoppiin hanasta.
Kirjoittajana minulla on monta tasa-arvoista ammatti-identiteettiä. Kirjailija ylittää ne kaikki, pyyhkii aiemmat identiteetit olemattomiin. Kirjailijuus edellyttää kassatarjoilijuuden piilottamista, jos ei ole julkaissut nimenomaan kassatarjoilijasta kertovaa teosta.
Reilu puolitoista vuotta sitten minulta ilmestyi esikoisromaani Partisaanivalssi.
Kuultuani kustantajalta tarkan ilmestymispäivän havahduin kirjailijuuteni ensimmäisen kerran. Kävin parturissa, ostin kirjailijakoltun ja värjäsin kulmakarvat.
Yksin ollessani harjoittelin viisaita repliikkejä ja äänenpainoja. Kuvittelin mielessäni filosofia kysymyksiä, sellaisia, joita luulin kirjailijoille esitettävän. Eksistentiaalisia pohdintoja kirjoittamisen oikeudesta ja pakosta. Kuinka perustelen paperinvalmistukseen vaaditun metsien tuhoamisen juuri minun peräkkäin asettelemieni kirjainten painamisen vuoksi?
Esikoiskirjailija odotteli median yhteydenottoja tukka lyhyenä ja kulmakarvat mustina.
Pari kuukautta oli kovin hiljaista. Karvat kerkesivät haalentua ja tukka venähtää. Tuon ajan esikoiskirjailija pyöri tuskaista kehää. Kulki keittiöstä olohuoneeseen ja takaisin, vuoroin ounasteli tulossa olevaa suvun nostamaa oikeuskannetta, vuoroin Finlandia-ehdokkuutta, istui tunteiden vuoristoradassa vasta- ja myötämäessä, piteli reunoista kiinni ja antoi mennä. Hautoi itseään enimmäkseen epätoivon syvänteissä. Ajatteli kirjoittaneensa silkkaa paskaa, joka ei kiinnosta ketään.
Esikoiskirjailija ei kyennyt kirjoittamaan. Hän tavoitteli oikeita kirjailijoita vertaistuen toivossa. Otti yhteyttä medioihin, tekisittekö arvostelun tai edes haastattelun. Pliis! Esikoiskirjailija hieroi naamaani vasten etukäteen luomani ylemmyydentuntoiset kuvitelmat pikkujutuista kieltäytymisistä ja luomukseni erinomaisuudesta. Miten kukaan lukija edes saa tietää kirjani olemassaolosta, jos siitä ei tiedoteta missään? Esikoiskirjailija uskoi, että suuressa kustantamossa tämäkin olisi toisin. Olisi markkinointia ja sitä varten palkattuja ammattilaisia.
Lopulta kävi tuuri. Ikuisilta tuntuneiden kahden kuukauden jälkeen alkoi ilmestyä arvosteluita ja muita juttuja. Oikeat kirjailijat tiesivät kertoa, että esikoiskirjailijan piti oleman tyytyväinen. Ja hän olikin; ramppasi etelässä haastateltavana kyllästymiseen asti. Pääsi telkkariinkin puhumaan esikoisensa takia, mutta ei siitä vaan muusta elämästään. Ja ymmärsi, että muu on sittenkin kiinnostavampaa ja tärkeämpää.
Esikoiskirjailijuudesta on muodostunut minulle jonkinlainen sivupersoona. Kun kutsu käy, kynin tukkani lyhyeksi, värjään kulmat mustiksi ja vetäisen ylleni kirjailijakoltun. Saavun paikalle sovitusti, tunnollisesti etuajassa ja valmiina edustamaan sivupersoonaani sellaisena kuin halutaan. Yleisten halujen, vaatimusten ja normien lisäksi esikoiskirjailijan sivupersoona rakentuu omista toiveistani ja kuvitelmistani.
Kirjoittajana möläyttelen vahingossa ääneen kyseenalaistamattomia normeja. Esikoiskirjailija ei sellaista itsemurhaa tekisi. Minulle kirjoittajana asioiden ihmetteleminen ei ole kuolema eikä mikään, vaan peruskauraa, vähän vinouteen pyrkivä näkökulma, josta juttuni ammennan. Esikoiskirjailija kuitenkin saa moisen kyselyn seurauksena osakseen kyllästyneitä katseita, sakeaa hiljaisuutta ja ulossulkemista. Pistää suunsa säppiin ja kirjailee säpin päälle mustia ristejä paksulla karhunlangalla.
Nyt tammikuussa 2024 toinen romaanini on juuri lähtenyt painoon. Pakkasta on kolmekymmentä, kolaan lunta kotini pihassa. Naapurin mummo hurruuttelee rollaattorilla viereen katsomaan. Toteaa suureen ääneen, että ”Kirjailija siinä lappaa lunta.” Painottaa ensimmäistä sanaa ivalla, huvituksella tai ehkä molemmilla. Naurun tyrskähdyksellä peitän harmitukseni, sanon, etten ole mikään oikea kirjailija vielä. Mummo nyökyttää samanmielisenä naama sikkarassa. Tammikuun matala aurinko viiltää pimeyteen tottuneisiin silmiin kipeää valoa.
Helmikuussa minulta ilmestyy toinen romaani Taapelitaivas. Sen myötä kirjailijuuteni muuttuu esikoisesta varsinaiseksi. En vielä tiedä, kuinka identiteettimuutos tulee sivupersoonaani vaikuttamaan. Tässä vaiheessa vain yksi on varmaa; tukanleikkuuaika on varattu ja kulmakarvaväri odottelee kaapissa.
Anu Kolmonen
Kirjoittaja on KM kasvatuspsykologi, opettaja, kuvataiteilija, ravintolakokki ja esikoiskirjailija, josta tulee ihan oikea kirjailija helmikuussa, kun toinen romaani Taapelitaivas ilmestyy. Vaikeasti sairas, toistuvasti ja määräaikaisesti työkyvytön, köyhyysrajan alla viimeiset 15 vuotta elänyt yksinhuoltaja. Yhteiskunnan institutionaalisen väkivaltakoneiston edessä taipunut, mutta ei katkennut. Nöyryytetty, mutta ei nöyrtynyt. Kylmän veden rantojen kasvatti.
Julkaistu 31.1.2024
