Kyypelto

Julkaistu 29.6.2022

Teksti: Uolevi Haapala

Yhteinen yömme Tampereella oli vain varjomainen muisto kun Roosa Isometsä istui Könkään pappilan kirjastohuoneen sivustavedettävässä surumielinen ilme kasvoillaan. Keskustelumme lomassa hän yritti pyydystää ympärillään pörräävää kärpästä ja kärpäsen hätistely symboloi hyvin kiusallista tilannetta johon olimme joutuneet. Murha pappilan jokirannassa ei ollut paras mahdollinen lähtökohta jälleennäkemiseen.

Hapuilin sanoja katonrajan koristelistoista:

– Näitkö tai kuulitko mitään joka voisi auttaa tämän selvittämisessä? Vaikka joku pieni, mitättömältä tuntuva yksityiskohta tai ääni. Huomasitko jonkun liikkuvan ulkona iltayöstä?

– En. Sanoinhan jo, että pari lasillista punaviiniä nukutti minut tehokkaasti illalla. Heräsin aamulla siihen että ikkunan alle kaarsi poliisiauto.

Roosa tutki punattuja kynsiään pitäen suuret silmänsä minulta piilossa. Ruskea hiuspehko valui sekaisena olkapäille. Ylleen hän oli vetänyt siniset farkut ja paitapuseron, joka ei ollut oikein minkään värinen.

– Miten hyvin tunsit Röngän?

 Roosa kohautti olkapäitään.

– Hyvää päivää tuosta aidan yli. Silloin harvoin kun täällä käyn.

– Entä tiedätkö täällä olevista sukulaisistasi jollakulla olevan läheisempi tuttavuus Röngän kanssa?

Roosa nosti katseensa minuun ja silmissä välähti.

– Tarkoitatko että minun pitäisi heittää epäilys jonkun päälle? Mikset halua ajatella että joku tuli kylältä ja tappoi Röngän yöllä?

– Ruumis löytyi pappilan rannasta. Minun on pakko pitää mieli avoimena kaikille vaihtoehdoille. Mikä on teidän sukutapaamisenne tarkoitus? Onko tämä toistuva perinne vai oliko nyt jokin erityinen syy tulla koolle?

– Juhlimme Pauliinan valmistumista.

– Oi. Mille alalle?

– Ohjaaja. Taideteollisesta korkeakoulusta.

Roosa piti pienen tauon, heitti minuun nopean silmäyksen ja lausahti sitten hitaasti:

– Emme ole erityisen lämpimissä väleissä nykyään, vaikka olemme kaksoset. Epäidenttiset.

 – Miksi ette ole väleissä?

– Ei siinä mitään draamaa ole. Tai siis…

Roosa naurahti hieman ja jatkoi sitten:

– Hänen elämänsähän on tietenkin draamaa. Suurta taidetta. Olemme vain erilaiset, that´s it. Välillä ihmettelen hänen valintojaan.

– Kuten?

– No vaikka tuota ohjaajan uraa. Hän on kyllä jo nyt menestynyt, Teki toisena opiskeluvuonna dokumenttileffan joka palkittiin. Ja sai aikaan pienimuotoisen kohun.

– Hetkinen… Kerrostalon kasvatit?

– Just se. Aika inhottavan kuvan maalaili erään kaupungin vuokrataloalueesta.

Nyökkäilin. Mielleeni tuli ajatus jota en kuitenkaan päästänyt suustani. Ennen kuin ehdin muotoilla uutta kysymystä, kirjaston oveen koputettiin.

Kervinen kurkisti oven raosta.

– Anteeksi. Ajattelin, että tuli sen verran kiireellistä asiaa että…

– Ok, sanoin, nousin ylös ja lausuin Roosalle:

– Emmeköhän me ole tällä erää valmiit. Kiitoksia teille.

Seurasi jälleen silmien välähdys, tällä kertaa ilkikurisen hymyn säestyksellä. Roosa ohitti minut huomattavan läheltä ja hipaisi ulkoreittäni. Sisälle astunut Kervinen ei vastakkaiselta puoleltaan nähnyt hipaisua, mutta nosti kulmakarvojaan juuri sen rahtusen, joka paljasti hänen ajatuksensa. Roosan suljettua oven murahdin:

– Ei sanaakaan ylimääräistä. Kerro.

Kervinen virnisti, mutta vakavoitui sitten ja alkoi selostuksensa:

– Ensiksi: Reini soitti ja sanoi miettineensä yhtä asiaa. Verta oli kovin vähän paikalla jossa Rönkä makasi. Siihen nähden että oli haava päässä.

– No voi per…eli…

– Äijä oli kalautettu jossain muualla.

– Sanoit ”ensiksi”. Mitä vielä?

Kervinen vilkaisi ympärilleen. Lausahdimme yhteen ääneen:

– Tupakalle”.

Kirjastohuoneesta johti ulos ovi pienelle kuistille, jossa oli sopivasti tuhkakuppi ja pari penkkiä. Sytytimme tupakat. Kervinen jatkoi hetken päästä raporttiaan, jota kuuntelin pitkän tovin keskeyttämättä.

– Kävin tapaamassa erästä ihmistä. Sain portille kokoontuneilta kyläläisiltä vihiä että kannattaa käydä tapaamassa Roinisen Suomaa tuossa puolen kilometrin päässä. Kahdeksankymppinen muori, leskirouva. Tietää kaiken mitä kylällä on tapahtunut viime sotien jälkeen. Se tarjosi kahvia ja itse leivottuja pikkuleipiä. Eivät olleet kaksisen makuisia. Mutta kun olin aikani niitä keksejä kehunut, johan alkoi tulla tarinaa. Rauno Isometsä on halunnut laajentaa reviiriään ja yrittänyt ostaa Röngän talon muutama vuosi sitten. Rönkä on ajanut Isometsän pihalle ja siitä lähtien naapurien välit ovat olleet huonot. Lisäksi Rönkä on asentanut riistakameran tuonne metsikköön, jolla se on tarkkaillut pappilaa. Isometsä on huomannut kameran ja raivostunut tietysti moisesta laittomuudesta.

– Onkohan se kamera vielä paikallaan?

– Samaa mietin ja laitoin Heikkisen tutkimaan metsikköä.

– Mitä muuta tämä kylän syväkurkku tiesi?

– Isometsän vanha pariskunta on naimisissa vain rahan takia, se kuulutti. Muori on lähtenyt aikoinaan kyllästyttyään ukon naisseikkailuihin mutta routa on ajanut takaisin. Ja sitten tuli vielä sokeri pohjalle, lausui Kervinen ääntään hiljentäen, – Rönkä teki rikosilmoituksen Pauliina Isometsän tekemästä dokumenttielokuvasta, jossa kuvataan Toppilan kerrostaloelämää Oulussa. Tarkistin jo asian ja piti paikkansa. Kanne hylättiin.

Vihelsin.

– Tiesinkin jo dokkarista. Mistä Rönkä oli kimmastunut?

– Röngällä on takavuosina ollut naisystävä. Suhde ei ole kestänyt ja nainen on muuttanut Ouluun, Toppilaan. Rönkä on kuitenkin autellut naista suhteen päätyttyäkin. Nainen on kuollut puukotuksen uhrina noin vuosi sitten ja Röngän mielestä dokumentissa tahrataan naisen maine ja osin myös hänen maineensa. Kanne hylättiin, koska ei yksiselitteisesti voitu näyttää toteen että dokumentin eräs henkilö olisi ollut tuo kyseinen Röngän exä.

– Mielenkiintoista. Tulipahan täkyjä kun jatkan sakin grillaamista.

– Tuota noin. Eihän asia minulle millään tavalla kuulu, mutta et näyttänyt kovin kiusaavan tuota Roosaa.

– Sinä ja sinun kuudes aistisi, murisin, – kerron sitten jos ja kun tämä vyyhti selviää. – Huuleni ovat sinetöidyt, lausahti Kervinen lempeä tuike kaiken nähneissä harmaissa silmissään.

Jatkuu.