Matti Lackman: Kaikkiko synnynnäisiä historioitsijoita?

Julkaistu 9.9.2021

Teksti: Matti Lackman

Ryhtyminen ilman koulutusta tiettyjen ammattien harjoittajaksi aiheuttaa hyvin pian vastatoimia ja ehkäpä häkin heilahduksenkin.  Ajankohtainen oli jokin aika sitten niin sanottu valelääkärijuttu, josta lienee annettu kunnon tuomio.

Monesti kuitenkin juuri ”omaa tonttiaan” mustasukkaisesti vartioivat luulevat olevansa ilman alan koulutusta synnynnäisiä historioitsijoita. He katsovat olevansa päteviä neuvomaan tai jopa haukkumaan ammattihistorioitsijoita, vaikka eivät aina edes tiedä, mitä historia on ja mitä se tutkii.

Muuan tuttavani kertoi itseään asiantuntijana pitäneen kehuneen Internetin keskustelupalstalla, että hän oli lukenut 40 Suomen sotahistorian tiettyä aluetta käsittelevää teosta, mille on tietenkin nostettava hattua. Historiantutkimus ei ole kuitenkaan vain pelkkää kirjojen lukemista.

Hyvä historiantutkimus edellyttää aina arkistotutkimuksia ja alkuperäislähteiden käyttämistä. Lisäksi aineiston tulee olla mahdollisimman monipuolista ja lähdekritiikin avulla hyödynnettyä. Näin toimiminen auttaa ymmärtämään menneisyyttä aivan eri tavalla kuin vain toisten kirjoittamien kirjojen lukeminen.

Yle Areena on markkinoinut noin 60 jääkärihaastattelua jääkärihistorian ”viimeisenä sanana”. Jo pintapuolisen luennan perusteella voi havaita kokoelman puutteellisuuden. Vaikka 451 jääkäriä palasi kotimaahansa vasta sodan jälkeen vuosina 1918–1920 ja jopa vuonna 1921, heidän äänensä ei kokoelmassa kuulu. Heistä ei puhuttu mitään haastattelukokoelman ja muutamien valikoitujen päiväkirjojen pohjalta laaditussa itsenäisyyspäivän tv-dokumentissakaan. Sensuurin harjoittaminen  jättämällä tärkeimmät kysymykset käsittelemättä on harrastelijoille tyypillistä.

Vaikka jääkäriliikkeestä on kirjoitettu paljon hyviä tutkimuksia, ”asianharrastajat” eivät tunne eivätkä haluakaan tuntea niitä.  He suhtautuvat niihin ja niiden kirjoittajiin samalla tavalla kuin kiihkouskovaiset uskonsa horjuttajiin. Koska historia on kuitenkin täynnä epämiellyttäviä asioita, historioitsijan on selvitettävä myös niitä. Hänen tehtävänsä ei ole vain rusinoiden noukkiminen pullasta, kuten historiantutkimuksen tehtävää tuntematon luulee.

Helsingin Sanomat kertoi vastikään, että Venäjällä ahdistellaan tutkijoita. Hyvin eivät ole asiat Suomessakaan.  Koulutuksen saaneita historian tohtoreita ja dosentteja on siirtynyt tai on siirtymässä onnettoman yliopistouudistuksen jälkeen entisestään heikentyneen toimeentulonsa ja arvostuksen puutteen vuoksi muihin tehtäviin. Jokin aika sitten kuultu silloisen pääministerin halveksiva letkautus ”kaiken maailman dosenteista” kuvaa hyvin insinööriasennetta.

Kaupunki- ja kuntahistorioiden tilaajat näyttävät monesti luulevan, että heille on kirjoitettava vain heitä miellyttävää tekstiä, koska heidän edustamansa taho maksaa laskun. Näinhän asia ei ole. Historioitsija on
alansa asiantuntija siinä, missä rakennustarkastaja tai kunnan insinöörikin.

Muuan itäsuomalainen kunnallisneuvos vaati valtioneuvostoa panemaan historioitsijan kuriin, koska tämä oli rohjennut käyttänyt vuoden 1918 sodasta muka väärää nimeä. Toinen kunnallisneuvos pyysi omasta kunnastaan kotoisin olleelta valtioneuvokselta apua, koska pitäjänkirjaan kirjoittanut tohtori, joka oli mielestään tehnyt mielenkiintoisia arkistolöytöjä ja niiden pohjalta uraauurtavaa työtä, ”häpäisi tiedoillaan”
hänen kuntansa maineen.

Valtioneuvos väitti tuolloin, että kunnalla oli hänen mielestään laskun maksajana oikeus saada haluamansa kaltaista tekstiä. Kun tutkija otti yhteyttä ja selitti valtioneuvoksen olevan väärässä, valtioneuvos hyväksyi selityksen ja vetäytyi kiertokoulupohjalta historioitsijaa leikkineen kunnallisneuvoksen tukijoukoista.

Muuan kielten lehtori osoitti varsin erikoisella tavalla epäluottamuksensa kaupungin historiaa kirjoittaneelle filosofian lisensiaatille. Hän marssi historiatoimikunnan kokouksessa tutkijan luo,
otti häntä tukasta kiinni ja tukisti häntä kaikkien nähden.

Länsimaissa on yleensä uskottu historioitsijalla olevan oikeus ja velvollisuus käsitellä menneisyyden kipukysymyksiä. Viime vuosina on valitettavasti alkanut näkyä merkkejä, ettei usko olekaan pitänyt täysin
paikkaansa. Jos noiden kysymysten käsittely kielletään siihen kaikkein korkeimman koulutuksen saaneilta, on turha osoitella sormella sellaisia poliittisia järjestelmiä, joissa historioitsijalla ei ole koskaan ollut lupaa kertoa totuutta tai joissa hän on saanut sen kertomisesta maksaa hengellään.

Maallikot kuvittelevat, ettei historia muutu. He väittävät, että koulutuksen saaneiden historioitsijoiden näkemykset vääristelevät ja ovat niin sanottua historian uudelleenkirjoittamista kielteisessä mielessä. Vaikka menneisyys eli tapahtunut historia pysyykin aina vakiona, käsityksemme menneisyydestä muuttuvat alinomaa. Useimmiten siihen ovat syynä uudet lähteet.

Historioitsijan velvollisuus ei ole marssia kunnallisneuvoksien tai nappikaulaisten määräämässä tahdissa. Hänen moraalinen velvollisuutensa on seurata kaikissa oloissa vain totuutta, miellyttipä se tai ei. Jos hän
alistuu asiasta mitään tietämättömien harrastelijoiden tai suuret voitot mielessään puuhastelevien kustantajien vaatimuksiin kirjoittaa isokenkäisiä miellyttävällä tavalla, hän myy itsensä.

Kirjoittaja on oululainen filosofian tohtori ja professori.