Maria Peura kokee murteella kirjoittamisen vapauttavana ja tekee yhteistyötä uniensa kanssa

Pellolaislähtöisen Maria Peuran uusin teos, Kantajat, luo lähes näynomaisen kuvan 1950-luvun Tornionjokilaaksosta. Teoksen tapahtumat ovat fiktiivisiä ja kieli runollista proosaa, mutta todellisistakin historian tapahtumista on ammennettu. Peura kuitenkin ammentaa mieluummin alitajunnastaan kuin pyrkii pysymään kirjailijana ajan hermolla.

Julkaistu 9.9.2021

Teksti: Siru Uusi-Seppälä

Maria Peuran romaani Kantajat (Otava 2020) kertoo Tornionjokilaaksossa asuvasta Sofiasta. Tyttöä ajaa halu pelastaa Hilla, hänen rakas hevosensa, joka on sairastunut. Teini-ikäinen tyttö myötäelää rakkaan eläimen kärsimyksiä vahvasti. Päähenkilön suhde perheenjäseniinsä on monimutkainen, turvatonkin: Viktor-isä on vankilassa ja Sofian äidillä, Sylvialla, on suunnitelma paeta väkivaltaista avioliittoaan rakastettunsa Martin kanssa. Koulun opettajatar on ajan hengen mukaisesti jopa raaka ja koulukaverit pitävät Sofiaa omituisena.

– Jos ajattelee sitä, että on lapsi, jonka elämän tärkein rakkaus on hevonen ja eläimen läheisyys korvaa ihmisten läheisyyden, niin onhan miljöö silloin hyvin lohduton. Sofia dissosioi paljon, koska hänen elämänsä on liian hankalaa, Peura kuvailee.

On hahmojen välillä tosin lämpöäkin. Sofian työnantaja, rouva Haikara, on selvästi kiintynyt Sofiaan, vaikkei pystykään tarjoamaan turvaa omille lapsilleen. Sofia välittää Hilla-hevosen lisäksi rouva Haikaran tyttärestä, jonka lapsenvahdiksi hänet on palkattu.

Viktor-isän hahmosta on vaikea keksiä hyvää sanaa. Hahmo on väkivaltainen ja narsistinen. Peura haluaa kuitenkin aina myös ymmärtää henkilöhahmojaan.

– Vaikka henkilöhahmo olisi kuinka paha, haluan silti, että heräisi kysymys siitä, miksi hahmo on sellainen, mitä hänelle on tehty. Aina siinä on taustalla jotain, mitä on siirtynyt eteenpäin, Peura kertoo.

Isossa roolissa teoksen juonessa on joppaus. Meänkielen sana tarkoittaa salakuljetusta. Viktor on teoksessa tunnettu joppari, joka istuu teoksen alussa vankilassa salakuljetuksesta ja taposta.

– Kun tutkin joppausta, törmäsin vähätteleviin asenteisiin. Että eihän se ole ollut mitään, sehän on ollut harmitonta. Siihen liittynyttä väkivaltaa on vähätelty, Peura kertoo aihevalinnasta.

Hän on kuullut ihmisiltä joppaukseen liittyviä lapsuusmuistoja, joista osaa hän kuvailee hyvin pelottavan kuuloisiksi.

– Lapsen näkökulma on omissa teksteissä aina ollut tärkeä ja luonnollinen. Se on teksteissäni hyvin usein mukana, Peura kertoo.

Peurasta tuntui tärkeältä kirjoittaa auki se, kuinka aikuiset eivät välttämättä pysty asettumaan lapsen asemaan, jos eivät itse ole saaneet tarpeeksi turvaa ja hoivaa.

”Kirjoittaminen on uloshengittämistä”

Henkilöhahmot ovat Peuralle tärkeitä ja rakkaita intensiivisten kirjoitusjaksojen aikana. Kun romaani valmistuu, hän ikävöi hahmojaan hetken. Nopeasti hahmot kuitenkin alkavat unohtua.

– Niin sen varmaan täytyykin olla, jotta pääsee siirtymään johonkin uuteen, Peura pohtii.

Välillä hänen täytyy muistuttaa itseään taukojen pitämisestä teosten välissä. Toisinaan myös muiden tekstien lukemista on vaikea lopettaa, Peura kertookin lukevansa jatkuvasti. Välillä toisen kirjailijan teksti meinaa jäädä väärällä tavalla vaikuttamaan omaan tekstiin. Silti lukeminen on tärkeää, kuin hengittämistä:

– Ajattelen, että lukeminen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin kirjoittaminenkin. Kuten sanon kirjoittamista käsittelevässä teoksessani Antaumuksella keskeneräinen, lukeminen on sisäänhengittämistä ja kirjoittaminen uloshengittämistä, Peura kertoo.

Peura kokeekin käyvänsä jatkuvaa dialogia muiden kirjailijoiden kanssa, muut voivat tukea omaa kirjoittamista. Mitään yksittäisiä kirjallisia esikuvia Peura ei kuitenkaan mielellään nosta esille.

– Jos sanoo kaksi nimeä, siitä tulee hassu tunne, kun voisi yhtä hyvin sanoa kaksikymmentä. On lukuisia ja lukuisia kirjailijoita, joiden kieli tukee omaa kirjoittamista ja joista saa inspiraatiota. Se on vähän sattumaakin, kuka tulee lopulta antamaan tukea omalla kirjallisuudellaan, Peura kertoo.

Peuran proosan tyyli on runollinen eikä teosten tapahtumia kannata lukea täysin kirjaimellisesti. Yksittäisistä kirjallisuudenlajeista runoudella onkin Peuralle suuri merkitys.

– Realistinen kirjallisuus ei ole minun lajini. Tykkään runollisesta ja selittämättömästä. Siihen vaikuttaa myös kiinnostukseni uniin. Tarkastelen omaa unimaailmaani, se maailma on minulle yhtä tärkeä kuin valveajatukset, Peura kertoo.

Peura pitää unipäiväkirjaa, johon hän saattaa kirjoittaa aamuisin pitkiäkin aikoja. Myöhemmin hän kirjoittaa unet puhtaaksi tietokoneella. Peuran mukaan on tavallista, että hän sen hetkistä päätyötä kirjoittaessaan availee myös muita tiedostoja, unipäiväkirjaansa ja muistikirjaansa. Niihin kaikkiin hän lisäilee syntyneitä ajatuksenversoja hieman limittäin.

– Se on sellainen prosessi. Puuhastelen unien kanssa ja ratkaisen siten myös muuhun kirjoittamiseen liittyviä ongelmakohtia. Teen yhteistyötä unieni kanssa, Peura kertoo.

Meänkielellä kirjoittaminen on vapauttavaa

Kantajissa on symbolimaisia kuvauksia ja henkilöhahmot ovat tietynlaisia kärjistyksiä. Historiallisten faktojen kanssa teosta ei kannata sekoittaa:

– Esimerkiksi kaikki se, mitä kirjoitin salakuljetuksesta, ei ole totta. Huumeitahan ei ole jopattu paljoakaan, Peura kertoo.

– Mutta jos olisin kirjoittanut vain kahvin salakuljettamisesta, se ei olisi toiminut draamallisesti. Siinä piti olla enemmän pelissä.

Yhteyksiä todellisuuteenkin kuitenkin on. Teoksessa keskeiseksi paikaksi muodostuva luontaishoitola nimeltään Paratiisi perustuu tositapahtumiin. Pellossa sijaitsi aikanaan karjalaisen evakon perustama luontaisparantola nimeltään Korpikoti. Jossain vaiheessa epätavallisen hurja jäittenlähtö vei Korpikodista osia, ihan kuten käy Kantajien Paratiisillekin.

– Isäni ketjussa polttava ystävä oli ollut Korpikodissa lepäämässä. Välillä ystävä oli osallistunut luontaishoitoihin ja syönyt siellä kasvisruokaa, mutta huone oli ollut täynnä tupakansavua, Peura kertoo kuulemansa tarinan Korpikodista.

Peuraa huvittaa mielikuva hyvinvointiparantolasta, jossa kuitenkin sai ketjupolttaa sisätiloissa. Näkyä on vaikea nykyaikana edes kuvitella. – Silloin on ollut erilainen aika ja mentaliteetti, Peura kuvailee.

Peuran henkilöhahmojen kieli on elävää, paikallista meänkieltä.

– Minulla se oli kirjoittamisessa käännekohta, kun tajusin, että voin kirjoittaa myös meänkielellä. Olen kirjoittanut lapsesta saakka, mutta en ainakaan muista, että olisin silloin kirjoittanut murteella, Peura kertoo.

Käännekohta tuli Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa Peuran hakiessa dramaturgin koulutukseen ja työstäessä sinne draamatekstiä.

– Sitten keksin laittaa jotkut hahmot puhumaan murteella ja sillä tavalla ne hahmot muuttuivat minulle eläviksi. Kun pystyi käyttämään meänkieltä, jonka koen äidinkielekseni.

Peura kertoo tarkistuttaneensa teostensa kielen, sillä on halunnut murteen olevan uskottavaa. Hän itse oppi kielen kodin ulkopuolelta sosiaalisesta ympäristöstään, sillä hänen vanhempansa olivat molemmat kotoisin muualta Suomesta.

Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden jälkeen Peura kirjoitti muutamassa viikossa ensimmäisen version esikoisromaanistaan On rakkautes ääretön (2001), jossa hän käytti meänkieltä. Siitä asti kieli on seurannut kirjallisia töitä.

– Murteesta on tullut tärkeä työkalu. Sillä pystyy ilmaisemaan eri asioita ja rakentamaan erityyppisiä henkilöhahmoja. Meänkielellä kirjoittamisessa on jotain vapauttavaa.

Pello sijaitsee Suomen ja Ruotsin rajalla, välissä virtaa Tornionjoki. Paikalliskulttuurissa rajan pikemminkin yhdistävä kuin erottava merkitys tuntuu vahvana.

– Raja on aiheena hirveän kiinnostava. Varsinkin, kun olen asunut pitkään muualla ja saanut tavallaan etäisyyden päästä tarkkailla rajaa ja Tornionjokilaaksoa, Peura kertoo suhteestaan rajaseutuun.

Hän pohti rajan teemaa ja esimerkiksi ihmissalakuljetusta jo novellikokoelmassaan Tunkeilijat (2017), joka sai innoitusta vuoden 2015 pakolaiskriisistä. Ajankohtainen teema kiinnosti Peuraa. Yleensä Peura ei kuitenkaan mieti teosaiheita ajankohtaisuuden kautta.

– En halua tarkastella kirjallisuutta sillä tavalla. Yritän sillä tavalla suojella omaa kirjoittamisen tilaani. Haluan, että oma alitajunta antaa aiheet, joista kirjoitan. Kirjoitan siitä, mikä on minulle totta juuri tällä hetkellä.

Peura kertoo olevansa jopa yliherkkä uutisvirralle, sosiaaliselle medialle ja nykyään vallitsevalle pakolle markkinoida itseään kirjailijana. Peurakin edustaa mediassa omaa tuotantoaan, mutta hänelle sosiaalinen media on vastenmielistä.

– Tässä mielessä kaipaan sitä aikaa, kun sosiaalista mediaa ei ollut. Kustantaja lähetti postitse kopiot kritiikeistä eikä tarvinnut itse huolehtia siitä. Eikä valokuvata kritiikkejä someen ja odottaa sitten tykkäyksistä saatavia dopamiinisykäyksiä, Peura kertoo.

Joskus on silti käynyt niinkin, että kun kirjoittaa jostain ei-ajankohtaisesta, sattumalta siitä kirjoittaa yhtä aikaa moni muukin kirjailija. – Silloin kun se tapahtuu tahattomasti, se on jännittävää. Sillä tavalla yhtyy toisiin kirjoittajiin. Sellainen yhteinen, kirjallisuuden alitajunta.

Maria Peura

• Syntynyt 2.6.1970.
• Kotoisin Pellosta. Asuu Porvoossa.
• Perheeseen kuuluu kaksi lasta eri liitoista, 16-vuotias tytär asuu hänen kanssaan vuoroviikoin. Parisuhteessa.
• Lukee ja kirjoittaa myös vapaa-ajallaan. Harrastaa lisäksi monipuolista liikuntaa, kuten juoksua ja joogaa. Käy tallilla tyttärensä kanssa.
• Koulutukseltaan teatteritaiteen maisteri, dramaturgi. Valmistunut Teatterikorkeakoulusta. Opiskellut myös Tampereen yliopistossa germaanista filologiaa sekä draamaa ja tiedotusoppia ennen opintojaan Teatterikorkeakoulussa.
• Kantajat valittiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi vuonna 2020. Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön (2001) valittiin ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaaksi. Esikoisteos on saanut myös Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon, Hyvä teko lapselle -palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon. Peuralle on myönnetty myös Johannes Linnankoski -palkinto vuonna 2014.
• Peura nostaa esiin myös Bad Sex in Fiction -awardin, joka myönnettiin Iso-Britanniassa Valon reunalla -teokselle (2005, kääntänyt englanniksi David Hackston), kuvaillen ehdokkuutta hauskaksi.