Maailmoista

TEKSTI: Eeva Maria al-Khazaali

Julkaistu 21.10.2020

Jäin kiinni johonkin sanaan. Etsin täydellistä ilmausta. Tunnit muuttuivat vuosiksi. Eikä tämä ilmauksen etsiminen rajoittunut vain kirjalliseen elämääni, vaan myös siihen liittyviin keskusteluihin. Puhun niistä keskusteluista, joissa maailmat muuttuivat ja uusia luotiin. Sellaisia olisi ollut hyvä kirjoittaa muistiin, kuten usein teinkin, vain lähtökohtaisesti tärkeitä sanoja tai lainauksia keskustelukumppanin sanomasta. Puhuimme asioista, jotka päätyivät usein kirjoitettuun tekstiin tai esiintyivät unissa. Niiden sisällöt muuttuivat selkeiksi värisävyiksi. Uskoin sanojen ottavan paikkansa minun jälkeeni, ja siihen uskon yhä. Että se miten puhun, kirjoitan ja kielellistän, on osa identiteettiäni kuoltuanikin.
Saatoin etsiä sopivaa ilmaisua monta tuntia keskustelun aikana ja seurata ilmassa tanssivia käsiäni kuin ulkopuolinen kun keskustelimme moraalista, elokuvista tai jostakin lauserakenteesta, joka jossain toisessa yhteydessä oli kiinnittänyt huomiomme. Sellaisia saattoivat olla mainoslauseet tai runosäkeet. Riippumatta siitä miten löysimme nämä rakenteet, aloimme hahmottaa toisiamme niiden mukaan. Meistä tuli sanojemme mittaisia keskustelujemme aikana, meistä tulisi ihmisiä. Tällaisina iltoina kahviloissa tilasin yleensä pelkän kahvin. Tapaamistemme aikana tarkkailin enemmän itseäni kuin sitä kuinka monta kertaa kunkin keskustelunaiheen aikana katsoin tuttavaani silmiin. Katsoin toki usein – ja lopulta jompikumpi keskustelijoista, meistä, väisti katseen laskemalla sen alas tai vilkuilemalla sivulle.

Sitä kuinka todella katsoin keskustelukumppania, en ole koskaan ajatellut varmaan tarpeeksi. Mutta se lienee minulle vieras tieteenala. Se on kai käyttäytymistiedettä. Sen sijaan itseni ja kielen tunnen hyvin. Luulenpa, että joskus tunnen itseni ja kieleni paremmin kuin tunnen perheeni. Olenhan elänyt koko pienen elämäni kielellistävänä yksilönä, joka on aina halunnut löytää sointuvia sanoja, kulmikkaita sanoja tai vain sanoja, jotka eivät liiemmin tylsistytä niitä, jotka sanoja käsittelevät työkseen. Itse käsittelen sanoja kuin timantteja tai muuta kallisarvoisia kiviä. Otan kivivasaran ja vasaroin niitä hakkeeksi ja pölyksi tai pyrin yhdistelemään niitä niin, että saan aikaan kokoelman niistä.
Olen aina ollut enemmän abstrakti ajattelija kuin konkreettinen, täynnä tiiliä, tulta, savua ja sementtiä. Tämä saattaa olla ristiriidassa sen kanssa, että haaveilen paljon. Tavoitella tuulta, siinä kaikki, olla vapaa kun ei pidä mistään kiinni. Haaveilen esimerkiksi tekeväni performanssin, jossa maalaan sanoja lasiseiniin vanhanaikaisessa puhelinkopissa niin, että minä olen sanojen takana eikä minua oikeastaan enää näe tai ainakaan tunnista. Samaan aikaan haaveilen löytäväni tästä kielestä jotain jonka perusteella täsmällisesti voin osoittaa itse olevani, subjektina. Mitä rakennuselementteihin tulee, olen jossain määrin ennemmin kuin hirsitalo metsässä, vaikka
toivoisin olevani jugend-arkkitehtuuria osoitteessa Hollywood Hills. Usko betonielementtitalojen lujuudesta tyhjän teennäisyyden ja toisaalta kovan työn, kunnianhimon ja päämäärätietoisuuden suojarakennelmina antaa minulle toivoa, vaikka ikkunasta näkyykin vain horsmia ja koivikon läpäisemä aamuaurinko. Ehkä jokin järvi.

Tästä tunnustuksellisuudesta seuraa helposti myötähäpeä – kuin lukisi toisen nuoruuden päiväkirjoja, niitä jotka on kirjoitettu sydänverellä ja unohdettu sitten johonkin verkkovarastoon kerrostalon kellariin, pahvilaatikkoon, jonnekin pieneksi tai liian suuriksi käyneiden vaatteiden alle, vaatteiden, joita ei koskaan tule vieneeksi kirpputorille tai kierrätykseen, koska uskoo niiden vielä joskus olevan vielä sopivia.

Että sitä toivoisi olevansa jotenkin toisenlainen. Se jää minulta sanojen varjoon, määrittelemättömäksi, se millainen haluaisin olla. En tiedä onko tarpeen mainita metallipalkkeja, kirkkaita ja suuria liukuovia, peilejä ja isoja ikkunoita uima-altaalle päin, sellaisia 1950-lukulaisten rakentamia taloja, joiden pihatiellä voisi ajella avoautolla. Sellaisiin näkymiin voin unohtaa itseni yhtä hyvin kuin sanoihin. Näkisin kaikesta huolimatta ennemmin identiteetissäni vain päivänkorentoja ja synkkää kuusimetsää, keittiönikkunasta, kaukana suurkaupungin urbaaneista ympäristöistä ja sen pinnallisuudesta, joka tunnetaan ympäri maailman.
Kaikkea ei voi olla. En tänäänkään laittanut ripsiväriä. Abstraktilla ajattelulla tarkoitan pakkomielteistä keskittymistäni kieleen, jopa enemmän sen merkistöön ja sointiin kuin siihen mitä se sanoo. Se, miltä kieli kuulostaa ja miten sitä puhutaan, kiinnostaa minua tänään enemmän kuin mikään muu.
En pelkää tätä työtä, mutta ajattelen ripsiväriä, taloa uima-altaan reunalla, auringon läpivalaisemia horsmankukkia ja haluan aloittaa taas kaiken alusta. En tarkoita sillä, että varaisin todella mitään lentolippuja ja hankkisin viisumia Yhdysvaltoihin, vaan lähinnä sitä, että palaan ensimmäiselle kirjoittamalleni riville, mietin olisiko kaksipuolinen peili ja siinä näkyvä selkä mikään kuva sille millaisena näen itseni tai millaisena toivon näkeväni itseni. Aloitan alusta todella vain ajaessamme kuusikon läpi järvenrannan talolle tai kun näen sisämaan järven etäisen heijastuksen keskustelukumppanini silmissä, silloin kun en ole jalat sammaleella kävelemässä pihan poikki ja olen yhtä kaukana todellisista ratkaisuista, arkisista askareista ja lopulta myös työstä kuin olen siitä pitkästä lentomatkasta valtameren toiselle puolelle, maahan, joka edustaa minulle yhä vain jotain täysin lapsellista unelmaa maailmasta, jossa minäkin olisin voinut saavuttaa jotain todellisempaa. Mitä enemmän ajattelin nukkuvani tämänkin päivän, sitä varmemmin heräsin keskellä helteistä yötä etsimään jotain lausetta, jolla kertoa jotain sellaista kuin että: saatan ilmestyä uniisi. En usko, että monikaan ihminen maailmassa ajattelee mitään sellaista minusta, mutta en tiedä olisiko heidän hyvä olla ajattelematta jotain sellaista. Joku lohdutti minua terassilla taannoin, ettemme voi kontrolloida ainakaan yleisesti sitä mitä näemme unissamme ja mitä niissä teemme. Unissani myös kirjoitin
kaiken minkä halusin sanoa, mutta hereillä minulla ei ollut mitään sanottavaa. En ole vieläkään varma onko minulla enää sanottavaa vai riittääkö, että nämä vyöryvät ja ylitsepääsemättömät kuvat pysäyttävät minut tuntikausiksi hetkiin, joissa uskon koko maailman tuhoutuvan ja rakentuvan moniksi erilaisiksi maailmoiksi, koska lauseet särkevät ne ja luovat ne uusiksi. Lauseet rakentavat maailmani, ei sijaintini maapallolla. Ei identiteettinikään ole lopulta muuta kuin valonheijastus kauniissa maisemassa, jonka kirjoitan. Häipyvä päivä kuvaa parhaiten sitä mitä koen ihmiselämän lopulta kaikessa kuolevaisuudessaan olevan. Sen lähemmäksi en pääse mitään totuutta. Kun katson etäämmältä kirjoittamaani tekstiä, ajattelen että menisin muuttamaan sanoja ja lauseita, tekisin niistä yleisöystävällisiä ja lopulta kadottaisin kaikki ne ilmaukset, joissa lokkien lentoradat risteävät toisiaan taivaalla tai mustat taksit nytkähtelevät liikkeelle taksitolpalla aamuyöllä. Poistaisin kuvat.

Lopulta poistaisin niin silmittömästi kaikkea kirjoittamaani, että jäljelle jäisi vain äänteitä tai yksittäisiä, hyvin lyhyitä sanoja. Että piiloutuisin todella tuohon performanssiin, joka toistuu minulle unissani. Että sanat pitäisivät minua kuin hengityskoneessa tai sulkisivat minut sisäänsä niin, että en edes katselisi videoita siitä millaista on asua jossain suurkaupungissa, kaukana hirsimökistä, kellarikomeron vanhoista vaatteista, seistä timantit kädessä suu auki ja katsella kuinka maailma vain menee ohi. Unohtaa.

Osaan estetisoida kyllä minkä tahansa näkymän. Vesiväreillä maalattu pastellitaivas tai ulapalle uppoava verikuu… Kuka tahansa voi kirjoittaa jotain sellaista, mutta en tiedä kestääkö kuka tahansa jatkuvia tulvia, joissa sanat ovat se vesi, jossa lopulta kahlaa. Äänteet, tavut, rivit, säkeet, kaikki joka hajoaa ensin kerta toisensa jälkeen kunnes se on niin rikki, että jalokivien hiomapinnat alkavat välkehtiä omia värejään.
Tuntuu kuin olisin tyhjentänyt itseni unien merkityksestä, tulkinnoista ja niiden seurauksista. Enkä kuitenkaan ole tullut tähän tänään puhumaan unista, niiden tulkintaan tarkoitetuista oppaista tai sielunvaelluksesta ja karmasta. Asioita, jotka eivät kuulu minulle mitenkään eivätkä itse asiassa varmaan kuulu kuolevaisten asioihin lopulta ollenkaan. Se, mikä kuuluu kuolevaisille, on luonnon määräämä ajan rajallisuus ja elämän tarkoituksellisuus. Niistä voi jokainen tehdä henkilökohtaiset johtopäätöksensä.
Ajattelin joskus suuria filosofeja tai kävin keskusteluja ystävieni kanssa uskonnosta tai evoluutiosta. Eräänä iltana minulle kertoi vanhempi arabimies liikuttavan tarinan siitä kuinka maailman kauneuden on voinut luoda vain Jumala – ja mikä oleellisinta, pöytääkään ei ole rakentanut ihminen vaan alkuräjähdys. Että pöytä syntyi alkuräjähdyksessä. En halunnut väittää vastaa, kertomus oli kaunis, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan lauseitteni painoa, rytmiä, tiheyttä ja poljentoa. Pulssini on usein lauseiden ainoa rytmi. Minusta sillä tiedolla kukaan ei tee mitään, mutta olen varma, että se täytyy silti sanoa.

Kuvittelin kuinka ihanaa olisikaan hankkia pakata laukut ja matkustaa. Näin itseni asumassa Los Angelesissa, kirjoittamassa New Yorkissa tai vain reppureissaamassa Vietnamissa, Kambodzassa tai Kiinassa. Olen kyllä onnellisesti naimisissa ja käyn töissä. En ole saavuttanut mitään sellaista mitä Deleuze tai Foucault saivat aikaan. En ole säästänyt kaikkia rahojani toteuttaakseni matkasuunnitelmia enkä oikeastaan ole sellaisessa elämäntilanteessa, että voisin muuttaa pois maasta. Ne ovat vain päiväunia, ja tiedän sen hyvin. Joskus minua vaivaa kesäöiden levottomuus kun katselen kuinka rikkaat juovat kalliita drinkkejään yökerhojen ikkunoiden takana tai vain ajelevat. En halua, että minut käsitetään väärin. En ole koskaan arvostanut rahaa tai sen mukanaaan tuomaa glamouria sen enempää kuin pyykkipäivää tai auringonlaskua.
Minulla ei ole oikeastaan mitään valittamista. Olen kiintynyt 9. kerroksen parvekkeeni ohi lentäviin lintuihin ja alas kaupunkiin sekä merelle avautuvaan maisemaan. Uskon, että mitä kauemmin ihminen asuu kussakin osoitteessa, sitä turvallisemmalta hänestä tuntuu sisimmässään. Tavoittelen toki sitä, mutta sitä enemmän haluan tehdä jotain, jonka takia minua ei unohdettaisi kun olen kuollut.