Katariina Vuori: Erään tapon tarina

Erään tapon tarina
Katariina Vuori
Like Kustannus Oy, 2018.
250 s.

Liian kovan mullan sipuli

Mummo alkaa kuoria perunoita ja porkkanoita ja hakata sipulia leikkuulaudalla pieneksi. Se nostaa silmälasit otsalle ja pyyhkii silmiään ja sanoo, että onpas vihainen sipuli. Semmoinen on kasvatettu liian kovassa mullassa.

Erään tapon tarina on Katariina Vuoren tositapahtumiin perustuva narratisointi pohjoispohjanmaalaisen Asko-pojan perhehelvetistä. Askon lapsena kaltoinkohdeltu ja väkivaltainen isä piti koko lähipiiriään pelon vallassa 1980- ja 90-luvuilla.

Kolmeen osaan jakautuvassa teoksessa Asko ja hänen isänsä Esko Argillander esiintyvät omilla nimillään. Muun perheen ja lähipiirin nimet on muutettu. Teoksessa on pääosassa Askon tarina, joka kerrotaan minä-muotoisena. Kerrontaan lomittuvat kuulustelu- ja esitutkintapöytäkirjat, teoksen lopun valokuvat sekä puheenvuorot vuodelta 2016 valottavat myös muita näkökulmia.

Katariina Vuori on oululainen kirjailija ja toimittaja, joka on opiskellut ja työskennellyt eri aloilla mm. Lähi-idässä, Australiassa ja Afrikassa. Hän on kirjoittanut useita tieto- ja ruokakirjoja, kuten Lottovoittajien pöydässä (Like 2017) yhdessä Vesa Rannan kanssa. Vuoren viimeisin teos on alakulttuurilegenda Läjä Äijälän elämäkerta (Like 2018). 

Teoksen ensimmäinen osa kertoo tunteita ja tunnelmia herättävästi Askon lapsuudesta ja tapahtumista, jotka johtavat perhehelvetin lopettavaan surmaan. Toisessa osassa pöytäkirjat ja Keskipohjanmaan uutistekstit selvittävät tapahtumien kulkua samalla, kun Askon tarina kertoo elämän jatkumisesta.

Asko-pojan elämä pyörii pelon ympärillä, mutta pinnan alla kuplii kapina ja katkeruus. Hän haluaa suojella äitiään, joka on yrittänyt parhaansa tehdäkseen Eskosta taas ehjän. Isältä peritty innostus Elvikseen ja erityisesti hänen musiikkiinsa on Askon ainoa lohtu. Vankilassa ollessaan Esko kuvautuu kaipaavaksi isäksi ja aviomieheksi, mutta vapautumisen jälkeen todellisuus on taas alkoholin ja väkivallan kierrettä.

Esko on piru mieheksi, kuten Asko asian ilmaisee.

Ainoa ihminen, joka yrittää pitää Eskoa aisoissa, on Askon äidinäiti. Mummossa kytee pelosta huolimatta vahva vastarinta. Askon mukaan [m]ummon punatiilisen omakotitalon seinien sisällä on meidän turvalinnake ja mummo todella tekee kaikkensa auttaakseen hänelle rakkaita ihmisiä. 

Väkivalta kuvautuu arkipäivään nivoutuneeksi väistämättömyydeksi, johon on toistaiseksi vain alistuttava. Väkivallan läsnäolo näyttäytyy Askolle melkein kuin ”normaalina” elämänä ja sellaisena se myös avautuu lukijalle.

Vuori piirtää yksityiskohdilla ja preesensillä onnistuneesti esiin jatkuvan pelon ilmapiiriin. Teos on yhtä aikaa sekä mukaansatempaava että ahdistava. Pöytäkirjojen rehellisyys räjäyttää ajoittain varsinaisen tunnepankin. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua niin äärimmäiseen tilanteeseen, että sen ratkaisemiseen tarvitaan äärimmäisiä tekoja. Asko-pojan tarina nostaakin esiin hetkittäin epäilyksen.

Eihän tämä voi olla totta. Eihän?

Kolmannessa osassa puheenvuoron ottaakin Vuori. Hän kertoo tutkimuksen taustoista ja selvittää tapaukseen liittyviä lainopillisia erityispiirteitä. Lisäksi hän kertoo Askon ja hänen lähipiirinsä tapaamisesta vuonna 2016. Tämä tekee Askon tarinasta todellisen. Tarinan, joka oikeasti tapahtui.

Teos onnistuu kertomaan väkivallan uhrin tarinaa tavalla, joka herättää ajatuksia niin yhteiskunnan kuin yksilön vastuusta. Perheväkivaltaan ei ole aina suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Nyt asiat ainakin pitäisi olla toisin. Silti, kuinkahan monta kriisitilannetta olisi vielä tänäkin päivänä vältetty ennaltaehkäisevällä työllä?

Asko valitsi toisin kuin isänsä ja elää nyt erilaista elämää. Liian kova lapsuus ei aina kasvata vihaisia aikuisia.  

Suosittelisin teosta kaikille niille, joita kiinnostaa, mitä naapurissa tapahtuu. Tosin en viihdearvon, vaan näkökulman vuoksi. Herkempien lukijoiden lienee syytä lähestyä teosta varoen, sillä kuvattu väkivalta perustuu tositapahtumiin eikä teos anna unohtaa sitä.

Kirsi Huhtanen

Julkaistu 21.10.2020

Kirja-arvio on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.