Nollapersoonan pakinat
29.3.2017
Pekka Aittakumpu: Muuta mahdollisuutta ei ole
14.6.2019
Olen vuoden 2015 esikoiskirjailija ja mietin ammatillista identiteettiäni harva se päivä. Ensimmäisen romaanini julkaisun aikoihin ajattelin, että toisen romaanin vaikeus olisi kohdallani vain myytti. Seuraavan kirjani piti syntyä helposti, olinhan alkanut kirjoittaa käsikirjoitusta hyvissä ajoin ennen esikoisen ilmestymistä ja minulla oli mielestäni kasassa oivan tarinan ainekset, olipa liuskojakin tuolloin kertynyt jo puolet keskivertoromaanista.
Tuosta harhasta on nyt kulunut kolme vuotta ja kymmenen kuukautta.
Esikoisromaanini ilmestymisen jälkeen olen muun muassa saanut lapsen, kirjoittanut gradun ja ollut koko ajan silppupalkkatöissä osa- tai kokoaikaisesti, laatinut lukemattomia apurahahakemuksia, kärsinyt kokonaisvaltaisesta univelasta, kriisiytynyt milloin mistäkin asiasta ja opetellut elämääni uusiksi. Silti ruoskin itseäni hitaudesta ja ryven epäonnistumisen pelon alhoissa. Käsikirjoituskin on kokenut mullistuksia kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja nyt, noin neljännen version kohdalla, alan uskoa että tästä voi ehkä syntyä vielä kokonainen teos. Oma uskoni ei kuitenkaan riitä. On lisäksi vakuutettava kustantaja, kriitikot ja lukijat.
Mitä jos kukaan ei tahdo kirjaani? Saanko kutsua itseäni kirjailijaksi, jos en koskaan kirjoita valmiiksi toista romaaniani? Olenko riittävä, jos?
Kirjailijankin pitäisi olla itsevarma ja uskoa omaan työhönsä ja ilmaisuunsa, koska kuka uskoo, jos ei itse? Pitäisi kulkea pää pystyssä ja rinta rottingilla, sillä epävarmuus ja keskinkertaisuus ovat nykypäivän syntejä, oli ammatti tai toimiala mikä tahansa. Täytyisi uskottavin sanankääntein kuvailla omaa osaamistaan ja kyvykkyyttään markkinoilla, ja häpeilemättä pyrkiä kohti parasta itseään. Ei saisi sanoa, että olen epävarma. Eikä varsinkaan, että olen keskinkertainen.
Mutta kun minä olen jatkuvasti epävarma ja nolo.
Tätä vastaan on kirjoitettava. Kun kirjoitan, en pelkää mitään. Pelko, epävarmuus, häpeä ja nolous lymyilevät kirjoittamisen ulkopuolella.
Työskentelen palkkatyössäni taiteilija-ohjaajana nuorten työttömien aikuisten parissa, ja identiteettiasiat sekä itsetuntokysymykset ovat silläkin suunnalla aikamoisen kaluttuja aiheita. Nämä kysymykset katoavat kirjoittamisen hetkellä. Kokemukseni niin taideryhmien ohjaajana kuin kirjailijana on, että taide luo tilan, jossa kaikenlaiset tunteet ja kokemukset – myös ne alhaiset ja nolot – ovat hyväksyttyjä ja ihminen on turvassa myös itseltään. Ei haittaa, jos ahdistaa, ei haittaa, jos olen tänään rikki ja liian auki tai kiinni. Rohkeutta on myös hyväksyä pelkonsa ja keskeneräisyytensä.
Eräs tärkeimpiä oivalluksiani on viime aikoina ollut keskinkertaisuuden hyväksyminen. Myös meillä keskinkertaisilla koululaisilla, työntekijöillä, äideillä, puolisoilla ja kirjailijoilla on oikeus elää ja tehdä. Minulla on lupa kirjoittaa itselleni tärkeitä, vaikka keskinkertaisiakin teoksia, ja elää omana keskinkertaisena itsenäni. Minun ei tarvitse saavuttaa loistavia palkintoja taiteilijan urallani eikä minun tarvitse pinnistellä ollakseni toisenlainen, ehkä tasapainoisempi, itsevarmempi, tai kiinnostavampi. Kun ulkokirjalliset paineet alkavat liikaa kuormittaa, ajattelen sitä, miksi kirjoitan ja haluan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tila, jossa olen kokonainen, eniten minä. Se riittäköön.
Minna Mikkonen
Julkaistu 21.10.2020
Kolumni on julkaistu ensi kerran joulukuussa 2018, Stiiknafuulian printtinumerossa 27.
